Rankani on kuin puunjuurakko,

poimut kuultavat maani alta.

Tässä maassa ei nurmi kasva,

heinänkorretkin yhä harvemmin.

Kasteluyrityksistä huolimatta

elinvoimani haihtuu hiljaa.

Pystyn tuottamaan ajoittaisia rankkasateita,

ravitsemaan raajojani.

Kuitenkin kuulen kutsuhuudon,

hätäisen avunpyynnön, jotta jaksaisin

elää vielä tämän elämän

ehkä korjaamaankin sadon ja sen,

minkä kuivuus on jo tuhonnut.

Hävettää kertoa muille,

etten pysty huolehtimaan luonnostani.

Pelkään olla peittämättä

pienentynyttä maailmaani.

En uskalla sanoa muille,

että ollessani heikko valtasi demoni sen, mikä oli minun.

Se demoni on ottanut ylivallan

ja haluaa maalleni pahaa.

Sitä ei kiinnosta,

että kuollessaan se menettää kotinsa,

että minä olen se,

joka pitää sen elossa.

Se tahtoo tappaa minut hitaasti,

hiljaa näyttää runkoni.

Se iloitsee, kun tottelen,

ja kertoo minun olevan hyvä.

Mutta viime aikoina olen saanut taisteluapua,

ja demonini parkuu, kun vastustan sitä.

Kastelen maatani ja toivon sen kasvavan,

mutta demoni huutaa, enkä kestä sen kiroa.