Illuusio ei ole iloinen ja todellisuudentuntu on kadonnut. Olen romahdellut pitkin viime päiviä, onneksi filosofikumppanini osti Kolmen kaverin maapähkinätoffeejäätelöä (tietenkin veg. ja maistuu rakkaudelta) ja inkivääriolutta. Niiden avulla aivoihin tuli jollain tasolla vähän eloa ja sain syötyä jotakin.
Olen nyt käytännössä tohtoriopiskelijana Jyväskylässä (ainakin filosofian oppiaineen edustajien ja hallintohenkilökunnan mukaan). Gradun voi lukea Jyväskylän kirjaston nettiarkistosta (Jyx). On epätodellinen tuntu, eteeni on tehty niin paljon, ja olen parhaani mukaan yrittänyt pysyä perässä ja ymmärtää, mitä tapahtuu ja mitä minun tulee tehdä. Lähetin jatko-opinto-oikeushakemuksen tänä aamuna ja säntäsin pitämään filosofian oppituntia väkivallasta.
Kivoja uutisia siis.
En tunne mitään. En tunne todellisuutta tai unen ja valveen eroa. Pyrin kuitenkin muistamaan, mikä on totta, jotta en tekisi mitään, mitä katuisin myöhemmin (tai jättäisi tekemättä, kuten pitämättä näitä oppitunteja).
Ehkä näin on ihan ok. Todellisuuden tunteminen oli kuitenkin sikäli kivempaa, ettei tarvinnut muistutella itselleen olevansa olemassa.
Ilman toden tuntua ympäristöllä ja tapahtumilla on enemmänkin esteettistä kuin käytännöllistä tai eettistä arvoa.
31. elokuuta 2017
28. elokuuta 2017
Ajatuksenpalasia
Minussa on herännyt jotakin, jonka luulin olevan kuollut.
On kuin olisi taas kevät, vaikka todellisuudessa ilmassa tuoksuu syksy.
En osaa sanoa oikeita sanoja, pelkään sanovani väärin, satuttavani,
olevani pettymys. Miten itsekästä! Haluaisin halata sinua ja sanoa kiitos.
Tunnen taas jotakin. Se on mukavaa. Hankalaa on se, etten saa tehtyä sitä, mitä haluaisin tehdä, sillä ajatukset pyörivät hankalissa asioissa.
Toisaalta, voin vain antaa asioiden olla. Ei mikään muutu kuitenkaan, sillä olen tunnemaailmaltani elämän kolhima invalidi. Jos terapia auttaakin, tuleeko minusta samanlainen kuin ennen loukkaantumisiani?
Kuten tavallista, lukioikäisenä seksuaalisuuteni pursuili ja paloin halusta toteuttaa itseäni. Tajusin muuttuneeni aseksuaaliseksi vasta myöhemmin.
Trauma on nykyisten määritelmien mukaan tila, jossa yksilö on jäänyt ikään kuin entiseen tilanteeseen, ja nykyisyys sekoittuu menneeseen tilanteeseen. Trauma on siis kuin tapahtumien kaiku, joka ei katoa ja pitää vankinaan.
On kuin olisi taas kevät, vaikka todellisuudessa ilmassa tuoksuu syksy.
En osaa sanoa oikeita sanoja, pelkään sanovani väärin, satuttavani,
olevani pettymys. Miten itsekästä! Haluaisin halata sinua ja sanoa kiitos.
Tunnen taas jotakin. Se on mukavaa. Hankalaa on se, etten saa tehtyä sitä, mitä haluaisin tehdä, sillä ajatukset pyörivät hankalissa asioissa.
Toisaalta, voin vain antaa asioiden olla. Ei mikään muutu kuitenkaan, sillä olen tunnemaailmaltani elämän kolhima invalidi. Jos terapia auttaakin, tuleeko minusta samanlainen kuin ennen loukkaantumisiani?
Kuten tavallista, lukioikäisenä seksuaalisuuteni pursuili ja paloin halusta toteuttaa itseäni. Tajusin muuttuneeni aseksuaaliseksi vasta myöhemmin.
Trauma on nykyisten määritelmien mukaan tila, jossa yksilö on jäänyt ikään kuin entiseen tilanteeseen, ja nykyisyys sekoittuu menneeseen tilanteeseen. Trauma on siis kuin tapahtumien kaiku, joka ei katoa ja pitää vankinaan.
27. elokuuta 2017
Søren Aabye
Oi oman elämäni Søren, nyt vasta ymmärrän, mistä on ja on ollut kyse. Olen ollut lähimpänä sille, mikä on ilmeisintä. Olet kuin reinkarnaatio tanskalaisesta, valinnut vain synnyinpaikaksesi vieläkin pohjoisemman. Reginesi on jo tapahtunut, ja jos noudatat vanhaa kaavaa, olet ikuinen kivun vanki siihen suuntaan. Se tarkoittaisi, että olisin turvassa - lähinnä itseltäni.
Miten olen ollut niin sokea mieltymykseesi häneen, tanskalaiseen sielunkaimaasi? Palaset sopivat paikoilleen niin, että vieno väristys kulkee ihoani pitkin. Samalla projisoin sinuun jotakin, mitä sinussa ei ole, ja se on vaarallinen tie ihmissuhteelle.
Lehteilin yöllä kirjoittamaasi. Mieleni hymyilee lukiessani sanojasi. Herätessäni ymmärsin, miksi olen pitänyt lahjaasi esillä kuin kunniapaikalla. Luin uudestaan. Huomaan, että tunnet minut paremmin kuin itse haluaisin tuntea itseäni.
Olet oikeassa.
Jos lähtisin Kööpenhaminaan, olisit kuin tervetullut kotiin. Olisin kuin unelmiesi Sofoksen kaupungin turvasatama, joka tarjoaisi tilan ilman, että joku soittaisi ja kysyisi, voiko liittyä seuraan ja ilman että sinun täytyisi tuskissasi olla sanomatta ääneen, että haluaisit olla kahden. Jos taas en lähde, joudun todella kohtaamaan itseni ja parantuneet haavat, joiden jäljet olivat jo kadonneet niin kauan aikaa sitten, etten eilen yöllä edes muistanut niiden olemassa oloa.
Kiitos muuten oluesta. Pohdin, josko se auttoi sinua sanoissasi. Minut se ainakin tuuditti uneen omani vierellä, joka sinuun verrattuna on niin vieras.
Miten olen ollut niin sokea mieltymykseesi häneen, tanskalaiseen sielunkaimaasi? Palaset sopivat paikoilleen niin, että vieno väristys kulkee ihoani pitkin. Samalla projisoin sinuun jotakin, mitä sinussa ei ole, ja se on vaarallinen tie ihmissuhteelle.
Lehteilin yöllä kirjoittamaasi. Mieleni hymyilee lukiessani sanojasi. Herätessäni ymmärsin, miksi olen pitänyt lahjaasi esillä kuin kunniapaikalla. Luin uudestaan. Huomaan, että tunnet minut paremmin kuin itse haluaisin tuntea itseäni.
Olet oikeassa.
Jos lähtisin Kööpenhaminaan, olisit kuin tervetullut kotiin. Olisin kuin unelmiesi Sofoksen kaupungin turvasatama, joka tarjoaisi tilan ilman, että joku soittaisi ja kysyisi, voiko liittyä seuraan ja ilman että sinun täytyisi tuskissasi olla sanomatta ääneen, että haluaisit olla kahden. Jos taas en lähde, joudun todella kohtaamaan itseni ja parantuneet haavat, joiden jäljet olivat jo kadonneet niin kauan aikaa sitten, etten eilen yöllä edes muistanut niiden olemassa oloa.
Kiitos muuten oluesta. Pohdin, josko se auttoi sinua sanoissasi. Minut se ainakin tuuditti uneen omani vierellä, joka sinuun verrattuna on niin vieras.
17. elokuuta 2017
Itseobjektiosta teihin, rakkaani
Tänään kuunnellessani vuorostaan erään elävän idolini, Rudolf Bernetin, luentoa, aloin keskittymisen herpaannuttua ajatella omaa henkilökohtaista kehitystäni.
Vuosien varrella ulosantini on muuttunut. Proosamaisesta itkumelankoliasta ja alistuneisuudesta on tullut vihaista oman tahdon löytämistä ja anteeksi antoa. Viimeisin tilani on hyväksyminen ja niiden asioiden sanoiksi pukeminen, joita olen aikaisemmin hävennyt (yksi näistä on se syöminen - rajoitun tänäänkin 900 kilokaloriin, vaikka olenkin huolissani ravintoaineiden saamisestani ja vihaan tilannettani samalla, kun syöminen tuntuu mahdottomalta). Olen kuvitellut ansaitsevani kaiken kohtaamani väkivallan, sitten olen huomannut sen epäoikeudenmukaisuuden ja karjunut sen kaikilla tavoilla ulos jokaiselle, joka kuuntelee, ja nyt olen taas hiljaa. Mitään sanottavaa ei ole, koska tunnen enimmäkseen pelkkää tyhjää. Mainitakseni vain, henkilökohtaisen kehityksen aikana tekstieni filosofinen puoli on (ainakin omasta mielestäni) kehittynyt huimasti. En titenkään kirjoita blogiin tieteellistä tekstiä, mutta ainakin itse näen kehitykseni myös filosofisessa ajattelussa.Huomaan myös täällä Köpiksessä, että olen oikeastaan ihan ok ja kilpailukykyinen muiden fenomenologien kanssa.
Ajatellessa itseäni alan aina myös ajatella rakkaitani, jotka ovat olleet rinnallani läpi kärsimysten ja ongelmien, ja joiden rinnalla haluan olla läpi heidän vaikeuksiensa. Ajattelin tänäänkin teistä monia, kuljette välähdyksinä mielessäni useammin kuin aavistattekaan, ja haluaisin pitää teistä jokaisen mukana jokaisessa maailman kolkassa ja jokaisessa yksinäisessä hetkessäni - vaikka pidänkin yksinäisyydestä yhtä paljon kuin teidän kanssanne olemisesta. Ajattelin alkaa nimetä teitä yksitellen, alkaen ihmsistä liittyen Jollakseen ja Klaukkalaan, Steineriin, Tallinnaan ja päättyen yliopistoon, Tübingeniin, muusikkoihin, sukulaisiin ja perheeseen. Viimeisen kanssa en tosin vieläkään ole tehnyt rauhaa, eivätkä he tiedä sitä, sillä he eivät osaa kuunnella.
Äh. Nyt haluaisin taas halata niin monia. Jatkan Zahavin artikkelien lukemista, koska sitä kuivaa (mutta kiinnostavaa!) tekstiä lukiessa eivät tunteet nouse pintaan.
Kuitenkin: KIITOS teille kaikille. Jos kehtaan jossain vaiheessa pitää valmistujaiset, kestitsen teitä kaikkia parhaani mukaan, koska jokainen teistä on ansainnut enemmän kuin voin koskaan antaa takaisin.
Vuosien varrella ulosantini on muuttunut. Proosamaisesta itkumelankoliasta ja alistuneisuudesta on tullut vihaista oman tahdon löytämistä ja anteeksi antoa. Viimeisin tilani on hyväksyminen ja niiden asioiden sanoiksi pukeminen, joita olen aikaisemmin hävennyt (yksi näistä on se syöminen - rajoitun tänäänkin 900 kilokaloriin, vaikka olenkin huolissani ravintoaineiden saamisestani ja vihaan tilannettani samalla, kun syöminen tuntuu mahdottomalta). Olen kuvitellut ansaitsevani kaiken kohtaamani väkivallan, sitten olen huomannut sen epäoikeudenmukaisuuden ja karjunut sen kaikilla tavoilla ulos jokaiselle, joka kuuntelee, ja nyt olen taas hiljaa. Mitään sanottavaa ei ole, koska tunnen enimmäkseen pelkkää tyhjää. Mainitakseni vain, henkilökohtaisen kehityksen aikana tekstieni filosofinen puoli on (ainakin omasta mielestäni) kehittynyt huimasti. En titenkään kirjoita blogiin tieteellistä tekstiä, mutta ainakin itse näen kehitykseni myös filosofisessa ajattelussa.Huomaan myös täällä Köpiksessä, että olen oikeastaan ihan ok ja kilpailukykyinen muiden fenomenologien kanssa.
Ajatellessa itseäni alan aina myös ajatella rakkaitani, jotka ovat olleet rinnallani läpi kärsimysten ja ongelmien, ja joiden rinnalla haluan olla läpi heidän vaikeuksiensa. Ajattelin tänäänkin teistä monia, kuljette välähdyksinä mielessäni useammin kuin aavistattekaan, ja haluaisin pitää teistä jokaisen mukana jokaisessa maailman kolkassa ja jokaisessa yksinäisessä hetkessäni - vaikka pidänkin yksinäisyydestä yhtä paljon kuin teidän kanssanne olemisesta. Ajattelin alkaa nimetä teitä yksitellen, alkaen ihmsistä liittyen Jollakseen ja Klaukkalaan, Steineriin, Tallinnaan ja päättyen yliopistoon, Tübingeniin, muusikkoihin, sukulaisiin ja perheeseen. Viimeisen kanssa en tosin vieläkään ole tehnyt rauhaa, eivätkä he tiedä sitä, sillä he eivät osaa kuunnella.
Äh. Nyt haluaisin taas halata niin monia. Jatkan Zahavin artikkelien lukemista, koska sitä kuivaa (mutta kiinnostavaa!) tekstiä lukiessa eivät tunteet nouse pintaan.
Kuitenkin: KIITOS teille kaikille. Jos kehtaan jossain vaiheessa pitää valmistujaiset, kestitsen teitä kaikkia parhaani mukaan, koska jokainen teistä on ansainnut enemmän kuin voin koskaan antaa takaisin.
14. elokuuta 2017
Pelottavia abjekteja Kööpenhaminassa
Palautin gradun samalla, kun Dan Zahavi astui ovesta sisään ja alkoi puhua. Painoin "Senden", olin kuin olisin vain sulkenut koneen. Kerron hitaasti aina yhdelle ihmiselle kerrallaan.
Pelotti, lopultakin Zahavi oli siinä, ja voisin puhua hänelle.Ihailemani ääni, joka puhuu älykkäitä asioita, tekee elämäntyötä paremman maailman eteen.
-- poistan tämän --
En osaa tulla toimeen.
Yritän pitää kaiken etäällä, en halua tehdä yhdestäkään asiasta lähelläni objektia. Haluan kaiken olevan poissa, etäällä, kuin verholla erotettua.
En halua ajatella palautettua graduani. Pelottaa olla iloinen. En halua kuulla siitä mitään, olen pakannut siihen niin suuren osan viimeisen vuoden kärsimyksestä ja elämänpelosta. Kaiken lisäksi gradu on jotakin niin tavallista, jokaisen risti, joka pitää itse kantaa.
En ole sen arvoinen. En halua olla mitään. Olen itsellenikin abjekti.
Pelotti, lopultakin Zahavi oli siinä, ja voisin puhua hänelle.Ihailemani ääni, joka puhuu älykkäitä asioita, tekee elämäntyötä paremman maailman eteen.
-- poistan tämän --
En osaa tulla toimeen.
Yritän pitää kaiken etäällä, en halua tehdä yhdestäkään asiasta lähelläni objektia. Haluan kaiken olevan poissa, etäällä, kuin verholla erotettua.
En halua ajatella palautettua graduani. Pelottaa olla iloinen. En halua kuulla siitä mitään, olen pakannut siihen niin suuren osan viimeisen vuoden kärsimyksestä ja elämänpelosta. Kaiken lisäksi gradu on jotakin niin tavallista, jokaisen risti, joka pitää itse kantaa.
En ole sen arvoinen. En halua olla mitään. Olen itsellenikin abjekti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)
