Kirjoitin runoja berliiniläisessä kebabitseriassa

Kaipauksesta ja kivusta, kuten aina. Olen astumassa neljänteen kaupunkiin kahden päivän aikana. Bussimatkailu on tullut kovin tutuksi, kuin asuisi näissä putkissa katsomassa viereen istuvia vieraita ihmisiä.

Paikasta toiseen matkustaminen on mielenkiintoista, yksinäistä ja surullista sekä iloista samaan aikaan. Oli ihanaa käydä Helsingissä tapaamassa rakkaita ihmisiä, vaikka en päivän aikana ehtinytkään nähdä melkein ketään. Oli aivan yhtä ihanaa olla viikko Tallinnassa näkemässä perhettä ja sukua sekä muutamia sikäläisiä ystäviä. Oli myös siistiä törmätä todella mainioon ihmiseen Vilnassa ja käyskennellä monta tuntia pitkin kaupungin katuja ja nähdä vanhaakaupunkia. Huomasin taas rakkauteni Berliiniin ja kaipaukseni sinne, kun äsken vietin siellä muutaman tunnin Charlottenburgissa ja pienessä kebabkahvilassa. Olen tunnin päästä Leipzigissa, jossa kolme ystävää tulevat vastaan ja jonne jään vihdoin pariksi päiväksi. Odotan jo sängyssä nukkumista.
    Bussiasemien vessoissa on oikeastaan ihan hyvä peseytyä ja vaihtaa vaatteita. Kalseista peilikuvista huomaa oman kehityksen matkustamisen aikana: mennessäni Saksasta kohti pohjoista näytin Vilnan aseman peilissä narkkarilta, kun posket olivat laihtuneet lommoille ja silmänaluset sinersivät. Tallinnassa jouluruoat toivat posket takaisin ja aikainen laiva Helsinkiin sekä busseissa nukutut yöt ovat värittäneet kasvoja taas eri sinisen sävyin.
   
Matkustuskaipaukselle on vaikeaa löytää sanoja, vaikka se iskee joka kerta samalla tavalla. Ehkä ongelma on siinä, ettei satu, vaan on pikemminkin nostalgiaa ja jälleennäkemisen riemua. Siksi kirjoitan runoja jostain aivan muusta, nimittäin rakkaudesta (sattuu tarpeeksi herättääkseen luovuuden).

Ps. Käytävän toisella puolella istuu arabiaa puhuva tyyppi, jonka ääni on pelkkää kähinää. Kuulostaa ihan Darth Vaderilta, sellaisella siistillä tavalla. Olen sopivasti pukeutunut Star Wars -teepaitaan.

Hetki ja todellisuus

Menneet hetket haihtuvat hiljalleen pois ja niistä on vaikeaa pitää kiinni. On vaikeaa muistaa tehneensä asioita, jotka eivät ole tässä hetkessä läsnä.
   On vaikeaa muistaa, että alle vuosi sitten asuimme Tuukan kanssa Etelä-Haagassa siinä ihanassa vaaleassa valoisassa asunnossa, jonka vuokra pakotti dyykkaamaan, mutta joka näytti siltä unelmalta, joka toimisi hyvin raameina oikeille unelmille. On vaikeaa muistaa, että suhteemme on ollut jo varsin pitkä ja joskus jotakin muutakin kuin satunnaisia tapaamisia ja viikottaisia yökyläilyjä saksalaisessa pikkukaupungissa. Tuntuu kuin monta vuotta olisi pyyhkiytynyt pois.
   On vaikeaa muistaa, että olen opiskellut filosofiaa jo kolme ja puoli vuotta. Tübingenissä tuntuu siltä kuin olisin vasta opintojen alussa, vaikka kandikin on jo tehty ja olen oppinut mielettömästi. Vuodet Helsingissä tuntuvat vain hävinneen nekin, vaikka kaipaankin sinne, varsinkin Dilemmaa.
    On myös vaikeaa muistaa viime kesää kunnolla. Silloin tapahtui niin paljon kaikkea kummallista ja opettavaista. Mieli ei oikein pysynyt perässä, jolloin muisti niiltä ajoilta pätkii.
    Jokainen päivä tuntuu uudelta kokonaisuudelta ja todellisuudelta. Yksikään edellisistä ei tunnu olevan totta tänään, ja tänään on joka päivä eri päivä, elän siis joka päivä eri todellisuutta.
   
On niin ikävä kaikkea. Toivon pääseväni pian Leipzigiin.

And merry merry blaablaa, ei jatketa tästä

...siksi joulupäivitys. Vihaan teemoja, mutta kiitos Rudolf Steinerin pedagogiikan ja sen innoittaman oppilaitoksen seuraan niitä silti vuoden ympäri, vaikka kuinka ahdistaisi.
    Siinäpä se. Tuntuu kamalalta, eikä siitä voi oikein sanoa kenellekään mitään. Mainitsin siskolle, mutta on vaikeaa puhua, kun tietää, ettei toinen jaksa kuulla, kun omat ongelmat ei kuulemma anna tilaa kuunnella toisen, vaikka sen pitäisi olla juuri toisinpäin, koska sitten omat ongelmat ei kuulosta niin pahoilta. Mutta ihan miten vaan.
    Yritin sanoa äidille. Kerroin, että nyt ei tunnu hyvältä. En päässyt sen pidemmälle, jotenkin keskustelu tyrehtyi. Tarvitsen rauhallisen tilan, jota kuusihenkisessä perheessä ei neljän huoneen sisällä oikein ole. Tarvitsen tilan, joka on turvattu pitkäksi ajaksi vain kahdelle-kolmelle. Sitä ei ole tulossa.
    Huomenna ollaan menossa koko perheen kesken kylpylään. On kivaa, kun joku maksaa pääsylipun, ja on kivaa istua saunassa siskojen kanssa, mutta silti ajatus tuntuu hirveältä. Haluan pois, haluan kuolla, samalla en, haluan vain pois omasta kehostani ja nukkua pitkään (mikä yhtä aikaa ei noudata ristiriidan lakia eli toisin sanoen käy järkeen, pahoitteluni siitä).
    Joulu on perhejuhlaa. Kivaa. Joku vihjailee koko ajan lapsista, joita en halua ja toivottavasti koskaan tule saamaan. Tämä perhe on ihan tarpeeksi.

Ajattelen edelleen ns. kiellettyjä asioita ja henkilöä, joka saattaa lukea tämän, ainakin todennäköisemmin kuin se, jota pitäisi ajatella, ja jota ajattelenkin, edelleen ristiriitaisin tuntein. Ajattelen kumpaakin ristiriitaisesti, mutta eri tavalla.

Tavallaan kiitollista olla Saksassa. Sain tänään myös kuulla, että sain paikan seminaariviikolle, joka on aika eksklusiivinen eli vain edistyneille (huom, mitä minä en ole) maisteri- ja jatko-opiskelijoille. Aika kiva. Pitää tehdä edelleen paljon töitä, jotta onnistun siellä parhaani mukaan.

Akateeminen ala on niin raskasta juuri siksi, etten oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Haluan niin paljon ja samalla en ihan tiedä, mitä. Haluan parantaa maailmaa, en sen vähempää. Ongelma on vain kysymys, mitä maailma on, ranskalaisittain le monde eli ihmiset vai suomalaisittain maa ja ilma eli fyysinen itsen kautta koettu ympäristö, vai saksalaisittain die Welt, eli ei oikein mitään muihin sanoihin viittaavaa (tai sitten en vain osaa saksaa tarpeeksi hyvin).

Heitin tänään läppää siitä, että olen Jeesus nro 2, tosin äiti puhui siitä ensin mainiten koko perheelle, että oli neitsyt vielä syntymänikin jälkeen. Ehkä ne Saatanan kiusaamiset ovat juuri sitä sairautta, joka minun sisälläni on. Siksi en koskaan halua lapsia, kun tämä tila on kuulemma perinnöllinen. Ei ole oikein antaa tätä kenellekään (koska kukaan ei ymmärrä, ja vaikka ymmärtäisikin, pitää käydä todella hyvä tuuri, jotta joku voisi auttaa).

Haluan niin akateemisen uran. Tai olla edes täyspäiväisesti filosofi. Haluan niin kovin. Toivottavasti tie on jo alkanut.

Mikä korni lopetus.

Kts. edellinen.

Ps. Och Gott. Onneksi viiniä riittää, sitä ei tosin perheen läsnä ollessa viitsi juoda suoraan pullosta. Ja muuten, kohvi porter eli kahviolut kuulostaa mainiolta uutuudelta, saatavilla kaikista virolaisista vähän isommista ruokakaupoista (niin, olen siis Tallinnassa viettämässä joululomaa). Puuhhhh...

Sulkeet

Jos sanotaan, että totuuden voi löytää
vain asettamalla kokemamme maailman sulkeisiin,
eli olemalla niin
kuin ei olisi mitään,
ja sitten katsomalla, mitä tapahtuu.

Niin sitten on sanottava,
ettei totuutta ole,
(vaikka se käsitteenä onkin aina välttämättä olemassa)
on vain suhteita maailmassa,
jossa aina jo minä olen.

Koska yritin laittaa sinut sulkeisiin
ja katsoa, mitä tapahtuu,
mutten onnistunut,
ja siksi edelleen olen suhteiden sisällä turtuneena
saavuttamatta yhtään mitään.