Istun oman sotkuni keskellä tuijottaen tyhjään. Puin kehoni kauniiksi tuntikausia sitten, päätin astua ovesta 240 minuuttia takaperin. Pukeuduin pitkästä aikaa höyheniin. Kuin rangaistakseni itseäni: Höyheniä ja tervaa. Olen lääkärin mielestä liian ankara itselleni ja yritin juhlistaa eilen, mutta siitä ei tullut mitään. Kun olen pelkkä tyttöystävä, uloke siinä elämässä, joka ei minun ole kuitenkaan. Ja se, mikä on minun, ei ole kiinnostavaa. Siksi harkitsin taas kuolemaa tunti sitten, mutta unohdin sen. Kun olisi velvollisuuksia. Enkä muuten tiedä, mikä on tuo, joka katsoi hetki sitten kameraan. Maski. En minä ainakaan, koska minä en ole mitään.

Erå (eli Derridaa)

Luin vaihteeksi Derridaa aikakauslehdestä vuodelta -85. Siitä tulikin mieleen sellainen seikka, että filosofin teorioihin monesti vaikuttaa vaivihkaa ympäristö (kuten kaikessa akateemisessa). Derridan jatkuva painotus puhutun ja kirjoitetun tekstin eroavuudesta on varmasti jollain tasolla tekemisissä ranskan kanssa, jossa puhuttu ja kirjoitettu kieli eroavat toisistaan välillä huimastikin. Puhutussa kielessä ei näy välimerkkejä, kuten pisteitä, pilkkuja jne, eikä ranskaksi liioin monia kirjaimiakaan. Kenties siksi Derrida on kiinnittänyt huomiota kielen kahtiajakoon ja huomioinut hiljaiset, mutta kuitenkin jollain tavalla olemassa olevat kohdat tekstissä.
Välimerkithän ovat tavallaan differancea (sori en jaksa näppäillä aksanteguta), vaikkakin differance on enemmän kuin vain välimerkkejä, eikä Derrida puhu välimerkeistä differancena. Olen vaan sitä mieltä, että esimerkiksi säännönmukaisesti kirjoitetut pilkut ovat osa itsestään poispäin katsovaa sitä jotain, joka on kielessä.
Ja sitten -anteeksi epäselvä sepustukseni -on se Hegel. Derrida viittaa itsekin Hegeliin ja sen ajatuksiin, mutten ainakaan itse ole huomannut, että D sanoisi oman ja H:n teorioiden olevan yhteneviä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ne ovat, koska H puhuu objektien eroavaisuudesta ja siitä, että ne ovat erillisiä (mikä sana!) omanlaisiaan objekteja ainoastaan siksi, että eroavat muista. Jokainen objekti on siis merkkinä erostaan suhteessa muihin. D puhuu erosta tekstissä, ja aloitin tänään ajatuksen siitä, voisiko nämä kaksi yhdistää.

Lopuksi:
"Erån" pointti on siinä, että se näyttää erilaiselta kuin "ero", mutta puheessa eroa ei kuule. "Erå" on kuitenkin eri asia kuin "ero". Eli alkuperäisemmin: "differance" kuulostaa samalta kuin "difference", muttei ole ihan sama asia.

Saatteeksi:
En ole pitkään aikaan kirjoittanut kunnon tekstiä. Lähetin sen kandinkin eilen, mutten ole sen suhteen tehnyt muuta kuin pieniä lisäyksiä ja korjauksia sinne-tänne. Sen takia näppäilysuoneni ei ihan ole parhaimmillaan. Lisäksi olen ihan puhki, aivot eivät ole toimineet kunnolla enää vähään aikaan ja sekoilen vähän kaiken kanssa (ja sori epämääräinen käsite).

Oikeaa rakkausrunoa

Suudelma on kauniimpi unelmana,
matkan päästä on helpompi rakastaa.
Ikävä on jälleennäkemisen iloa,
muistoa,
jonka eron hetki pehmentää.

Ei sillä,
ettenkö rakastaisi,
tietenkin minä,
se vain
on rumaa läheltä.

Ei niin,
ettenkö tahtoisi nähdä,
sulaa syleilyyn,
haluanhan minä,
siitähän juuri
tässä on kysymys.

Se kipu,
joka kulkee välillämme,
tunkee syliimme,
on sama
niin läheltä kuin kaukaa.

Aikatyhjiö, toinen maailma

On hyvä olla merten takana paikka, jonne elämä ei seuraa. Salaisessa paikassani täytän ajan teellä ja filosofialla, yksinäisyydellä ja hiljaisuudella. Olo on onnellinen juuri näin, vähän yksin, toisessa kodissa, turvassa kaikelta pahalta.
Seinät ovat lämpimät ja sulkevat syliinsä, eikä edes pelota. Kuuntelen samaa kappaletta uudestaan ja uudestaan ja annan ajan kulua omaan tahtiinsa. Hiljalleen alan tuntea silmäluomien painon ja väsyneen viileyden värisevän villapaitaa pitkin.
Vanhassa asunnossa keskustan äärellä on kodikas tuntu. Täällä minä olin, kun olin pieni. Täällä minä heräsin suloisena ja iloisena, ja menin herättyäni soittamaan flyygelillä aamulauluja. Täällä kaikki oli vielä hyvin, koska en ymmärtänyt, mitä tapahtui.
Täällä on vain minä, ei ole velvollisuuksia toisille tai sitä surua, joka muutoin aina seuraa mukana. Täällä voin unelmoida näkemättä totuutta, täällä voin istua isossa pehmeässä peitossa keskellä valkoista olohuonetta ja nukahdella lukemisen lomassa tunteja putkeen.
Täällä on minun salamaailmani, jonne kukaan ei tule ilman lupaa. Otanhan kuitenkin ilolla vieraita vastaan ja esittelen kaikkea sitä, mitä olen vuosikaudet pitänyt omanani.

Sokea kohta

Huomasin taannoin, että niin empaattinen, sympaattinen ja moraalisen toiminnan puolestapuhuja kuin olenkin, moraalisessa älykkyydessäni on yksi pimeä piste, jota en ole aikaisemmin huomannut ja nytkään osaa helposti löytää: omaa itseäni kohtaan tehdyt vääryydet. Tajusin sen, kun vertailin tilanteita pitkin henkilöhistoriaani, ja huomasin, etten useinkaan ole ymmärtänyt huonon oloni johtuvan muista, eikä vain mystisesti syntyvän itsestäni.
Tähän liittyen mietin pitkään sitä, miksi joskus sattui niin paljon, kun kumppani kulutti kaikenlaista pornoa jopa ollessamme yhdessä kotona. Löysin vastauksen filosofiasta (taas), tarkemmin Vera Tripodin Sukupuolen filosofiasta (2014). Teoksessa analysoidaan pornografian määrittelyä ja vaikutusta mm. seuraavin sanoin:




Esineellistämisen lisäksi pornografia tuottaa personifikaatiota eli elottoman elollistamista: ihminen ei ole eloton esine, mutta elottomalla esineellä katsotaan olevan inhimillisiä piirteitä (ja myös psykologisia piirteitä ja käyttäytymispiirteitä). Melinda Vadas on korostanut, että personifikaation ja esineellistämisen välillä on yhteys. Hänen mukaansa miehet kohtelevat pornografisia kuvia (esineitä) kuin ne olisivat todellisia naisia (persoonia). Koska niitä kohdellaan samoin kuin "lihaa ja verta" olevia naisia, kuvat ovat esimerkkejä naisen personifikaatiosta, eivät ainoastaan seksuaaliobjektien esityksiä. Näille kuville siis annetaan rooleja, kykyjä ja tehtäviä, joita todellisella naisella voi olla, kun ajatellaan hänen kykyään herättää sosiaalista kiihotusta. Näin ollen nämä kuvat ovat Valdasin mukaan - vaikka ne kuuluvat fiktion maailmaan, eivätkä todellisuuteen - naisia. Naisia ei siis ainoastaan muuteta esineiksi, vaan myös esineet (pornografiset kuvat) kohotetaan persooniksi (naisiksi).




Eli siis silloin, kun toinen on kuluttanut pornoa, hän on tehnyt sen ikään kuin siinä olisi aidosti ollut toinen ihminen, jonka kosketus on tosin jäänyt oman mielikuvituksen ja toteutuksen varaan. Tilanne on toisin sanoen ollut se, että hän on suhtautunut minuun (ja samoin minäkin siinä ohessa) esineellistävästi liittäen minut niihin asioihin, joita on halunnut, ja on samaan aikaan toteuttanut samoja asioita pornossa esiintyvien naishahmojen avulla. Meidät, minut ja kuvat, on siis asetettu samalle viivalle, ja molempia on käytetty samoihin tarkoituksiin. Toinen ei siis ole suhtautunut kuviin kuvina, vaan "naisina", eikä minuun henkilönä, vaan "naisena" muiden joukossa. Tilannetta voisi siis kutsua pettämiseksi, sillä toinen on suhtautunut kuvamateriaaliin samalla tavalla kuin minuun ja tehnyt materiaalin kanssa asioita, joiden olisi pitänyt kuulua vain meidän välillemme. Samanlainen tilanne voisi olla esimerkiksi se, että henkilöllä olisi kaksi seksikumppania, kumibarbara ja oikea ihminen, joihin henkilö suhtautuu samalla tavalla. Tällaisessa tilanteessa ei siis olisi väliä, onko joku osapuolista oikea ihminen, sillä "pettävä" kumppani suhtautuisi muihin osapuoliin samalla tavalla.
En siis aikaisemmin tajunnut, miksi tuntui niin pahalta, kun toinen kulutti pornoa itsetyydytystä varten. Tilannehan oli se, että itse suhtauduin kuvamateriaaliin kuin elottomaan esineeseen, mutta kumppanini käyttäytyi kuin siinä olisi ollut toinen ihminen, jonka kanssa hänellä on samanlainen seksisuhde kuin minun kanssani. Eli todellisuudessa olisi ollut ihan sama, olisiko hän pettänyt jonkun elävän ihmisen kanssa vai kuvan kanssa, johon suhtautui kuin toiseen ihmiseen asettaen sen kanssani samalle viivalle. En vain osannut artikuloida tilannetta, vaikka vaistosinkin hänen suhtautuvan kuviin samalla tavalla kuin minuun. Ajattelin, etten voinut pahastua kuvien katsomisesta ja niiden edessä itsetyydyttämisestä, sillä kuvathan eivät todellisuudessa ole oikeita ihmisiä, mutta se loukkasi kuitenkin, sillä vaikken osannutkaan artikuloida sitä selvästi, niin se, mitä hän teki, oli verrannollinen siihen, että hän olisi tilannut yksityisstripparin kotiin tyydyttämään hänen seksuaaliset tarpeensa. Jos hän siis olisi katsonut kuvamateriaalia vain kuvina, samalla tavalla kuin katsoisi sisustuslehteä, kaikki olisi ollut hyvin, tunsinhan oloni huonoksi kuitenkin vasta, kun tajusin, mihin hän materiaalia tarvitsi. Ja samalla pidin itseäni hänelle pornon veroisena, eli seksuaalisuuden toteuttamisen välineenä.


Sokean pisteen korjaamisessa on vielä paljon tehtävää. Tämä ei nimittäin ole ollut viimeinen tapaus, se vain selvisi itselleni vasta nyt. Viimeisin mystinen suru tapahtui vasta noin kaksi viikkoa sitten, joiden suhteen tajusin vasta toissapäivänä, miksi olo oli tuntunut niin pahalta, eikä "itsekkyyden ja lapsellisen kateellisuuden" nieleminen ollut auttanut yhtään.