Me kirjoitettiin Tuukan kanssa tällainen Dilemman eksistentialismibileiden tapahtumakuvaukseen.

"Kun Johan H eräänä aamuna heräsi levottomista unista, huomasi hän muuttuneensa vuoteessa suunnattomaksi johtajaksi. Hän makasi panssarimaisen kovalla selällään ja näki, jos hieman kohotti päätään, kuperan, ruskean, kaarimaisiin kovettumiin jakautuneen alkuluolansa, josta vuosi lähtisi valumaan eteenpäin. Hänen lukuisat, muuhun kokoon nähden surkean ohuet järjestöläisensä sätkyttelivät juhlanälkäisenä silmien edessä."

 Kuppala muuttaa muotoaan 24.1. puutteen ja absurdiuden tyyssijaksi. Tule tilaamaan kahvia ilman maitoa, puhumaan siitä, miten missään ei ole mitään mieltä ja ampumaan veitsellä aurinkoa heijastelevaa miestä ilman syytä. Olet rajallinen ihminen täynnä puutetta, kulkemassa kohti välttämätöntä olemisesi mahdottomuutta. Absurd.

 "Jumala on ihan paska, ja te olette tehneet paskaa!", sanoi Johan Hietanen (Johatrusta), joka käveli olut kädessä kampuksen toreilla etsimässä ihmistä. Jumala on tehnyt rikoksen, josta häntä on rangaistava. Merde, haudatkaamme Hänet!

 Salaisuus avautuu kätkeytyneisyydestä, esi-sokraatikkojen βρυτικός tulee ilmi ihmisen eksistenssissä, kuppalassaolossa. Kuppalassa-oleva on ihminen, siispä ei ole mieltä epäillä, ettemmekö olisi aina jo Kuppalassa, olemassa sen äärellä.

 Ensi viikon perjantaina eksistentiaaliset hetket ja transsendentaaliset kokemukset yhtyvät Dilemman bileissä.

 Helvetti ovat ihmiset muualla.

Teksti on hyvä, ja meillä oli hauskaa, kun me tehtiin tätä. En kuitenkaan ole iloinen asiasta, koska kaikki luulevat, että Tuukka kirjoitti sen. Asialla ei pitäisi olla mitään väliä, mutta jostain syystä kuitenkin on. Ärsyttää olla toisen varjo, joka tekee niin paljon, mutta kukaan ei huomaa.
Tän ei pitäisi olla ongelma. Olen tapellut itsekkään huomionkipeyden kanssa vuosia, mutta nyt tuntuu, että homma on kärjistynyt. Tuukka on ihana ja fiksu ja hyvännäköinen ja kaikkea sitä, mitä ihmiseltä voisi toivoa, ja olen mäkin nyt ihan kiva ja näin, mutta toisin kuin monille muille, esim. Tuukalle, mulle se EI RIITÄ. Siinä ongelma. En saa mitään aikaiseksi vain haluamalla sen avulla jotakin muuta, mutta halutessani jotakin muuta huomionkipeys vain pahenee ja haluan ihmisten huomaavan, että olen olemassa.
Haluan irti mun egosta. Se polttaa. Varsinkin nyt, kun en saa tehtyä mitään, koska taas kerran päivä alkoi lamauttamisella, joten olen yksin kotona painava lasti rinnan alla, enkä saa itseäni edes pukeutumaan. Haluan huomiota, mutta vähän vaikeaa se on tällä tavalla.
Tiedän, että huomionkipeys johtuu lapsuudesta, kun olin yksin ja kaikki piti mua typeränä ja kamalana ja idioottina, outona ja tylsimpänä olentona maan päällä, jota sai vähän kiusata, koska se oli niin tyhmä. JOO MOI VANHAT LUOKKALAISET, MÄ MONESTI SALAA VIHAAN MEIDÄN ENSIMMÄISTÄ VUOSIKYMMENTÄ YHDESSÄ, TE OLITTE KAIKKI SIKOJA, JOTKA EI NÄHNEET HELMIÄ EDESSÄÄN, JA NYT TE OLETTE TALLONEET SEN KIILLON JA MURSKANNEET MUODON, EIKÄ JÄLJELLÄ OLE ENÄÄ MUUTA KUIN HAISEVA KARSINA TEIDÄN ALLANNE. TE TAPOITTE HELMET.
Rankkaa tekstiä, ehkä, mutta totuus tarvitsee ulospääsyn, enkä voi enää pitää sitä sisälläni. Eikä kukaan mun vanhoista luokkalaisista ikinä muutenkaan tule lukemaan tätä.
Huomionkipeys on pelkkää psyykkistä traumaa, joten se ei järkeilyllä lähde pois. Pitäisi jotenkin osata käsitellä lapsuutta ja nuoruutta, mutta se on hankalaa, kun niiden ihmisten kanssa en halua puhua siitä, ja mun äiti on sanonut, ettei kiusaamiseksi tulemisestaan saa sanoa muille ihmisille, koska on noloa olla kiusattu, ja kaipa se onkin. Olisi pitänyt osata näyttää niille, mutta kun näytin, niitä ei enää kiinnostanut. En keksi mitään muuta tapaa päästä yli asiasta, kuin todellakin saada paljon huomiota ja osoittaa niille, että helmi oli koko ajan niiden edessä, mutta ne oli niin tyhmiä, ettei huomanneet sitä.
Vihaan tätä. Vihaan huomionkipeyttä, egoegoilua, näyttämisenhalua ja sen myöntämistä, että se juontuu jostain typeristä lapsista kymmenen vuoden takaa. Haluan olla vapaa ja nauttia itse tekemisestä, ei sen kuvitellusta maineen ja suosion välineellisyydestä.

Pahan silmän
katsellessa meitä
me rakastelimme,
iloitsimme toisistamme.

des filles mangent afin qu'elles deviennent des femmes.

Ei mulla muuta. Ranskanopetteluohjelma sanoi mielipiteensä.

Heräsin aamulla aikaisemmin kuin tavallisesti ja aloin pohtia ikuisia kysymyksiä

On kysytty, että jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan kuule, kuuluuko siitä ääni. Ei kuulu, kuuluminen tarvitsee kuulijan, jolle se kuuluu (vähän niin kuin Berkeley ajatteli, että näkymiseen tarvitaan näkijä, mutta näkyminen, kuuluminen yms. ei mun mielestä ole samaa kuin olemassa oleminen). Ääniaaltoja, materian tietynlaista värähtelyä, kyllä on, mutta se ei suoranaisesti kuulu, aaltoliike vain on ilmassa ilman, että kukaan aistii sen.
Vähän samalla tavalla ajattelin Jumalan olevan. Niin kuin puun kaatumisesta, Jumalastakaan ei kuulu ilman kuulijaa, Jumalaa ei ole ilman Jumalan kokijaa, samalla tavalla kuin ääntäkään ei ole ilman kuulijaa. Ilman minua tai ketään muuta Jumala ei ole juuri Jumala samalla tavalla kuin ilman kuulijaa ääniaallot eivät ole ääntä.
En tiedä, mikä voisi vastata ääniaaltoja Jumalan suhteen, kaiketi se on piilossa. Jumalan kokemuksentakainen on kai vähän niin kuin oleva itsessään.
"Tietenkin", joku saattaisi sanoa. "Hyvä, että tiesit jo", saattaisin sitten sanoa.

-Aamun ajatukset

Ps. Kysymykset ovat ikuisia, vastauksia ei kaiketi yksiselitteisinä ja yksinkertaisina ja ainoina oikeina ole, mutta tie on tärkeämpi kuin määränpää (miltei kaikessa, erityisesti elämässä).

Jätettäessä maailma silleen paljastuu todellisuus ja ymmärrys maailmassa-olemisesta.

Luin Heideggerin Silleen jättämisestä ja zenistä. Mietin asioiden olemista, olemisen avautumista ja todellisuuden paljastumista. Heidegger puhuu minulle enemmän kuin kuvittelinkaan.
Ara oli oikeassa, kun sanoi, että ne traumaattiset tapahtumat, jotka heräävät henkiin välillä kesken muun elämän, ovat lopulta jotakin muuta kuin vain niitä tapahtumia. Tekojen takana oli suurempi tarkoitus, jota en nähnyt. Ne kaikki aktit olivat ikään kuin sanoja, joiden tarkoitus oli painaa alas ja luoda huonoa kuvaa itsestäni, aiheuttaa huonoa egoa. Niiden kautta minut erotettiin maailmasta, minuun iskostettiin subjekti-objekti -ajattelu, jossa minä olin tekijän objekti tai vääränlainen subjekti suhteessa maailmaan. Myöhemmin ne samat aktit herättävät samat tunteet, vaikka niiden tarkoitus on toinen, ikään kuin puhuttaisiin samoin sanoin, mutta sanan merkitys olisi toinen. Samat teot eivät enää tee väärää egoa, mutta on vaikeaa erottaa merkit ja niiden symbolit toisistaan.
Ahdistus kumpuaa vääränlaisesta egosta. Tunnen, etten kuulu maailmaan, etten ole oikea, vaan olen väärä suhteessa muuhun. Heidegger puhuu siitä, kuinka ihminen on jättäytyessään subjektin ja objektin vastakkainasettelemisesta yhtä kohdatun, maailman, kanssa. Minusta on tehty kohde, maailmankaltainen, joka on kuitenkin alhaista ja roskaa. En ole ollut osana subjektia, enkä ole subjektina ollut osa objektia, vaan vastakohta ilman täydentävää vaikutusta.
Tärkeää on jättää asioiden representoiminen sikseen ja odottaa, että maailma avautuu. Ahdistus kumpuaa jostakin, muttei ihan siitä, mistä kuvittelin, vaan sen takana olevasta viestistä, erottamisesta ja nimeämisestä joksikin muuksi, turhaksi vastakohdaksi. Ne teot ovat olleet vääriä sanoja, jotka ovat vieneet väärään luuloon, samoin kuin väärä filosofia vie väärään käsitykseen asioista. Tärkeää on ymmärtää asioiden todellinen laita, ei vain poistaa sanoja.
Olen yhtä maailman kanssa, minussa ei ole mitään väärää niin kuin maailmassakaan ei ole. Ymmärtäessäni todellisen olemukseni ahdistus katoaa, sillä ahdistavaa on juuri se vääryyden, toiseuden ja alhaisuuden tunne, joka kertoo siitä, etten kuulu maailmaan, että olen ylimääräinen. Ymmärtäessäni olevani maailmassa-oleva näen itseni ja maailman representaation taakse, ymmärrän ykseyden. Enää pitää vain sisäistää Heideggerin sanat ja päästä eroon niistä äänistä, jotka muistuttavat siitä toisesta tunteesta, väärästä egosta.

Ps. Oli jännää huomata, että jotkut muutkin on ajatelleet Heideggerista samoin kuin minä (Heideggerin zeniläisyys ja yhteys taolaisuuteen, aloin kutsua Heideggeria Länsimaiden Zenfilosofiksi), ja on huojentavaa tajuta, ettei ne omat ajatukset asioista olleetkaan ihan vääriä ja huonoja.
Pps. Jostain Ihan Muusta: En ihan tiedä, olenko jäänyt jostain paitsi tai enkö tajua jotakin, mutta väittely analyyttinen vs. mannermainen on hieman ärsyttävä ja ihmiset voisi lopettaa sen, koska siinä ei ole mitään pointtia, en ole kuullut sen tiimoilta yhtäkään hyvää argumenttia ja lähtökohdatkin on ihan älyttömiä. Mannermainen ei ole mikään samanlainen yhtenäinen filosofian suuntaus kuin analyyttinen (kuten kaikki tietää), eikä ne suurimmaksi osaksi edes puhu samoista asioista, joten mun mielestä olisi vaan hyvä puhua vaikka filosofiasta ja analyyttisestä filosofiasta (kun ei sitä pelkäksi logiikaksikaan voida sanoa), koska monet mannermaisen ja analyyttisen jutut eroaa sen verran toisistaan, ettei ne mun mielestä ainakaan ole enää kovinkaan samaa asiaa, nimi vain on sama. Sanokaa, jos olen jonkun mielestä väärässä tässä asiassa. Voi myös mielellään kertoa, mikä siinä vastakkainasettelussa ja kapeakatseisuudessa on niin hauskaa.