Silkkivalo,
lehtien, kankaan läpi.
Herkkä kosketus iholla,
katoava,
ei paikkaa paeta pimeyttä,
jään tänne ja nautin viimeisen.
Hetken vapaus,
lentäisi kauas.
Yksinäisyyden huomaa vasta yhdessä,
olla Toinen,
enimmäkseen kuviteltu.
Ollaan yhdessä yksin,
rakkaani,
en ole, eikä minua tule,
hajoan valoon pieniksi partikkeleiksi,
niin olen tuleva onnelliseksi.

Välihuomautus

Mulla on ihan hyvä olo. Vähän epäonnistunut, niin opiskelijana kuin tyttöystävänäkin, mutta ei se mitään. Teen mustikkapiirakkaa, se auttaa, kuten aina (ainakin, jos onnistun tekemään siitä hyvää, kuten aina).

Toivoisin jonkun lukevan nyt sen artikkelin, joka on tuolla alempana, ja kertomaan mielipiteensä, niin saisin lähetettyä sen sinne Minervan Pöllöön.

MUA AHDISTAA

KATSOIN AREENASTA DOKUMENTIN SEKSUALISOINNISTA JA LAPSISTA JA SAMAISTUIN IHAN LIIKAA NIIHIN TEINITYTTÖIHIN, JOTKA EI OLLEET VALMIITA SEKSIIN JA JOIHIN SATTUI JA JOTKA OLI HYVÄKSIKÄYTETTYJÄ HUORIKSI HAUKUTTUJA VOIMATTOMIA UHREJA, MUTTA KUKAAN, NE ITSEKÄÄN EI TAJUA SITÄ, KOSKA KAIKKI KUVITTELEE, ETTÄ PUOLET MAAILMASTA ON VAIN TOISEN PUOLEN MIELLYTTÄMISTÄ VARTEN, JOLLOIN NE TYTÖT VAAN LUULEE OLEVANSA HUONOJA, KUN EI TARPEEKSI PYSTY MIELLYTTÄMÄÄN.
Ja mulla on huono olo siitä, mitä puhuin Tn kanssa Seurasaaressa. SE EI OIKEASTI OLLUT MUN VIKA. Se, että jouduin (huom. JOUDUIN) tekemään jotain, mitä en olisi halunnut, ei ollut mikään valinta, en pystynyt vaikuttamaan siihen, koska luulin todella olevani niin pohjamutaista saastaa, että mun ainoana tehtävänä oli pitää toisen ihmisen halut tyydytettyinä, ihan sama kuinka kamalalta musta tuntui.

Ääh, mun ei pitäisi katsoa mitään tästä aiheesta, koska rinnassa alkaa puristaa ja hengitys salpautuu. En halua taas maata kylmällä lattialla puristaen itseäni kasaan ja sitten naureskelemassa itselleni, kun olen niin hölmö, että ahdistun tästä ja sitten naureskelemassa Eilin kanssa puhelimessa, kun se soittaa ja sanon, että kaikki on hyvin, VAIKKA KAIKKI EI TODELLAKAAN OLE HYVIN JA MÄ OLEN EDELLEEN TOTAALISEN RIEKALEINA SIITÄ, MITÄ MULLE ON TEHTY. Osaan vaan nykyään hoitaa sitä juttua paremmin. Olen nyt alkanut harkita jotain terapiaa tai jotain, joka voisi auttaa mua pääsemään yli, koska tarvitsen jonkun, joka tajuaa, ettei ole mikään valinta tulla hyvksikäytetyksi, koska silloinhan hyväksikäyttöä ei olisi. Mun mielestä on kohtuutonta ja väärin syyttää mua siitä, mitä on tapahtunut, koska edelleen, SE EI OLLUT MUN VALINTA, enkä voinut vaikuttaa siihen mitenkään. MITENKÄÄN.

Mun tekisi mieli rehua ja potkia kaikki meidän asunnon seinät hajalle, muttei voi, koska nää seinät ei ole mun.

Äh, mä rakastan sitä ihanaa typerää ihmistä todella paljon.

Mm, itseasiassa mulla on ikävä Tuukkaa, vaikka olinkin tänään aika loukkaantunut. Olisi kivaa, jos se tulisi kotiin ja halaisi mua, koska en mä enää ole vihainen, koska ei se nyt niin paha ollut. Ja mulla on vähän yksinäinen olo, eikä itketä enää niin paljon. Haluisin vain, että se tulisi kotiin ja halaisi mua.

Että kirjoittaa iloisista asioista..? Psst. laitoin tekstin pikkuiseksi, koska nyt, kun katson tätä kahden tunnin päästä, en halua poistaa tätä, mutta tätä ei tarvitse lukea, jos joku tulee tänne, niin hypätkää tän yli, ihan turhaa tekstiä, oikeasti.

Ei kovin helppoa, sanoisin.
Tää on muuten aika pitkä ja epäkiinnostava, koska purin tähän mun surun, joten suosittelen vaan skippaamaan, mun mielestä ainakin on jotain paljon kiinnostavampaa tän jälkeen. Ja se mun artikkeli, johon saa antaa kommentteja!

Tänään oli ihan kiva päivä toki, sain taas ihan tyydyttävästi luettua ja kävin joogassa, ja oli kivaa, kun sain lukea Tn kanssa. Enkä muuten jaksa kirjoittaa hyvää tekstiä, olen niin väsynyt, kaikki voima on lähtenyt ja silmiä taas vähän särkee ja ripsiväri on varmaan levinnyt, en halua katsoa peiliin (tätä kaikkea ei ole tapahtunut vähään aikaan, koska viimeksi nukahdin siihen, eikä mulla ollut meikkiä enää).

Mutta kivoista asioista on vaikeaa kirjoittaa. Kiva on aikalailla ominaisuus, joka kuvaa yleistä iloisuutta/tyytyväisyyttä, mutta joka ei aiheuta millään tavalla poikkeavaa tunnetta arkiolosta. Toki on hyvä, että mun perusmieliala on ihan kiva, ettei esimerkiksi jatkuva alakulo tai vastaavaa. Tämä varmaankin johtuu siitä, että olen asettanut itseni sellaiseen jatkuvaan kivamoodiin (sinänsä ärsyttävää, jatkuva ihan kiva on jollain tavalla väsyttävää). Kivoista asioista on vaikeaa kirjoittaa, eikä nyt ole tapahtunut mitään ratkiriemukastakaan, joten kirjoitan surullisista asioista.
    Ehkä pikemminkin asiasta, koska itkemisen voi niputtaa mieluummin yhdeksi kokonaisuudeksi. Oli kivaa lukea Tn kanssa ja oli kivaa käydä joogassa, ja tietenkin joogan jälkeen mulla oli hirveä nälkä, mut ajattelin jossain vaiheessa käydä ostamassa ruokaa. Sitten kuitenkin T halusi ostaa mulle ruokaa sitten, kun ollaan molemmat lähdössä kirjastosta, joten odotin siihen asti. Me sovittiin, että me nähdään, kun oon lukenut, ja jäin lukemaan kymmeneksi minuutiksi. Menin alakertaan, missä sen olisi pitänyt olla, ja kun en löytänyt sitä, menin etsimään ympäriinsä, minkä jälkeen odotin sitä 20 minuuttia Kaisan alakerrassa ja lähetin sille kolme viestiä ja yritin soittaa, koska sehän oli sanonut haluavansa käydä mun kanssa kaupassa ja olla kiva mua kohtaan ja olisi muutenkin ollut kivaa jutella sen kanssa, koska me ei oltu oikein puhuttu mitään kunnolla vähään aikaan, koska kirjastossa ei hirveästi voi puhua ja jostain syystä me ei oltu puhuttu kotonakaan mitään järkevää. Sitten T soitti ja sanoi, että se oli päättänyt lähteä ja sitten mun akku loppui.
     Sinäsä tää ei ole niin paha, mutta se tekee tätä viime aikoina ainakin kerran viikossa, vaikkakin tää nyt oli sellainen pikkujuttu, mutta koska mua on loukannut ne edellisetkin kerrat vähän ja T ei ikinä vastaa, kun yritän ottaa siihen yhteyttä, aloin itkeä, kun nää kaikki kerrat alkaa hiljalleen tuntua aika pahalta. Ymmärrän kyllä sen, ettei aina jaksa ilmoittaa, mutta mulle ainakin tulisi huono omatunto, jos antaisin jonkun jatkuvasti odottaa itseäni ja olemaan huolissaan musta (mitä tein teininä mun äidille, ehkä tämä on jotain huonoa karmaa siitä tai jotain).
     Bussissa itkeminen on vähän typerää, kun tuntuu, että kaikki katsoo. Silti en pystynyt tekemään asian eteen mitään, joten suljin silmät. Silmät kiinni tuntuu paremmalta itkeä julkisella paikalla, koska ei joudu kohtaamaan kenenkään katsetta, vaan voi olla siinä uskossa, ettei kukaan katso. Sitten siellä bussissa oli kärttyisä mummo, joka ei päässyt kunnolla ulos (minkä takia se varmaan oli kärttyisä), joten autoin sitä nostamalla sen tavarat ulos bussista, kun se jäi mun kanssa samalla ja mulle tuli taas sellainen hassu välinpitämätön olo, mikä tulee aina silloin, kun on surullinen. Se mummo oli oikein iloinen ja halusi kiitellä mua, mutta mä en jaksanut, vaan hymyilin sille vähän ja lähdin nopeasti pois. Tällaiset jutut tosin on ihan kivoja, hymyilevät mummot on kivempia kuin kärttyisät, muttei jaksa jutella, kun on vaikeaa puhua.
     Kotona oli paljon helpompaa, kun pystyi itkemään vapaasti. Tosin, kun soitin Tlle ja kysyin, mitä oikein tapahtui ja miksi se oli lähtenyt, oli vaikeaa, koska aloin itkeä, enkä pystynyt puhumaan, ja sitten vaan sanoin sille moimoi, jotta se ei olisi kuullut. Mulla on todella nolo olo, kun itken tällä tavalla yksin kotona niin herkästi.
     T sanoi, ettei se ehkä ole tulossa kotiin, mutta tällä kertaa se varmaan ilmoittaa, jos ei tule. KIITOS. Kiitos, että suvaitset edes ilmoittaa. Vaikka mä en uskokaan sua. Sä et ikinä ilmoita, eikä sua ikinä kiinnosta. On todella hyvä, että mä lähden Carlokselle, niin T saa musta vähän rauhaa ja ehkä sitä sitten kiinnostaa marraskuun alussa vähän enemmän, että miltä musta tuntuu, tai sitten ei, todennäköisesti ei, mutta mä elättelen toiveita.
    Ehkä mä olen liian ruma tai ehkä mä olen tylsää seuraa, mä pelaan huonosti shakkia, enkä ole tehnyt mitään magnifisenttiä ruokaa vähään aikaan, ehkä mun jutut on tylsiä tai ehkä sitä ärsyttää se, että mulla on niitä mun traumoja niihin yksiin juttuihin liittyen, minkä takia en voi olla kovinkaan aktiivinen tai kokeilla uusia jänniä juttuja. Se varmaan myös pahastuu, kun kirjoitan tänne, tai sitten ei, koska se ei lue mun juttuja, joten se ei saa tietää. Mutta mussa on jotain vikaa, ehkä mä olen vaan tylsä ihminen, mitä en ihmettelisi, koska mä tosiaan olen kai aika monen mielestä. Mutta mulla on silti todella surullinen olo tästä jutusta. Haluisin, että se tulisi kotiin ja että voisin puhua sen kanssa joskus, ja toivoisin, että sitä kiinnostaisi. Toki se kysyy aika usein, mitä mä mietin tai mitä mulle kuuluu, koska se kuulemma haluaa tietää tai sillä ei ole mitään sanottavaa, mutta mä en usko, että sitä kiinnostaa. Enkä mä usko, että olen sen mielestä kaunis, enkä mä usko, että olisin sille mitenkään tärkeä. Ei se muuten tekisi mulle näin niin usein.
    Mä olen toki tyhmä, mutten niin tyhmä, että jaksaisin aina kuunnella sitä imartelevaa yritystä saada mut unohtamaan sen jatkuva häviäminen. Mä en halua enää kuulla sitä, että joo, sori pistin sut etsimään mua ja soittelemaan ja 20 minuutiksi seisoskelemaan, enkä edes aikonut ilmoittaa, et lähin, et ihan hyvä, että soitit, niin et odottanut pidempään, mutta sä olit tänään kyllä todella kaunis ja kyllä mä rakastan sua, niin eihän sua varmaan haittaa.
    Tietenkään mä en halua olla sen esteenä millekään tai olla mitenkään sen tiellä niiden asioiden suhteen, mitä se haluaa, mutta mun mielestä se voisi ainakin olla paikalla, jos se pistää mut odottamaan tai tulemaan paikalle. Se olisi voinut edes lähettää viestin, että se lähti, niin kaikki olisi ollut hyvin, eikä mulle olisi tullut tällainen olo. Tää olo on ärsyttävä, koska en voi tehdä mitään, kun koko ajan itkettää ja kurkkuun alkaa sattua.
    Ja mulla on nälkä. Mä en kuitenkaan halua syödä, koska en pysty syömään, kun on tällainen olo, ja koska tyhjä vatsa saa olon vähän paremmaksi. Tuntuu paremmalta, jos sattuu jonnekin muualle, ja vaikka tää onkin tyhmää, tiedän, että sitä ärsyttää, jos en syö. Ajattelin siellä bussissa, että aion laihtua niin rumaksi, ettei mulla olisi enää varaa loukkaantua, ehkä sitten olisi parempi olo. Tai sitten ei. Mut haa, oon syönyt tänään 500 kaloria, eikä enempää ole tulossa, koska ainahan alan vihata mun kehoa, kun tuntuu tältä.
    Tavallaan on ihan hauskaa asua yksin näin kivassa ja hienossa asunnossa. Täällä on toki Tn jotain vaatteita lattialla, mutta siivosin ihan hyvin kaiken jo pois (vaikkakin vähän rumasti, jostain syystä kuvittelin, että kostan sille, jos siivoan vähän huonosti, enkä viikkaa sen vaatteita kaappiin).
    Ei mulla kuitenkaan ole yhtään parempi olo. Mulla on loukattu olo, ja mä olen surullinen, ja yritän nyt pohdiskella, mitä voisin tehdä sen eteen, että sen mielestä mä olisin vähän kivempi. Ehkä me vaan nähdään liikaa, ehkä pitäisi nähdä vähemmän. Jos sitä ei kiinnosta tulla nukkumaan mun luo, vaan se jää mieluummin jonnekin toisen tyypin lattialle, niin mä olen varmaan käynyt tylsäksi. Ehkä on myös parempi, että sitten, kun tulee se putkiremppa, lähden Tallinnaan koko ajaksi, niin se saa olla rauhassa jonkin aikaa.
     Kyllä se varmaan ihan tykkää musta, se oli tänäänkin kirjastossa ihana, mutta mä olen sille varmaan sellainen hetkellinen hauska, jota kohtaan ei ole mitään vastuuta asioista tai jota voi kohdella, miten huvittaa. Koska sitä ei taida hirveästi kiinnostaa, jos se ei näe mua vähään aikaan. Äh, mä olen niin surullinen. Enkä mä voi tehdä muuta kuin maata sohvalla ja vähän kyynelehtiä tyhmästi.
     Ehkä sitä ärsyttää just se, ettei mulla aina ole kaikki hyvin. Tosin tänään mulla olisi ollut kaikki hyvin, jos se ei ensin olisi luvannut jotain ja sitten häipynyt tolla tavalla, vaan jos se vaikka olisi vaan yksinkertaisesti sanonut, että se lähtee ennen kuutta, nähdään kotona, eikä mun olisi pitänyt etsiä ja odottaa sitä ja yrittää ottaa yhteyttä ja sitten tulla surulliseksi ja olla nälkäinen koko loppupäivää. Ja muutenkin mulla on kyllä viime aikoina ollut kaikki ihan hyvin, paitsi silloin, kun se viimeksi teki näin viime viikolla ja sitä edellisellä. Mut muuten, vain musta itsestäni riippuen, mulla on ollut kaikki ihan hyvin. Toki mua alkoi ahdistaa shakki silloin yksi päivä, varsinkin, kun se yhtäkkiä alkoi hirveästi painostaa, mut ei muuta. Muuten kaikki on ollut todella hyvin. Mutta ehkä ihan hyvä, että on välillä vähän surullinen olo, niin on jotain purettavaa. Mut mä en jaksa enää niitä lupauksia, jotka ei ikinä täyty, koska alan odottaa, ja tuntuu pahalta pettyä myöhemmin. Olisi parempi, jos mitään lupauksia ei olisi, niin ei olisi mitään odotettavaa.
    En jaksa kirjoittaa ja rumentaa mun blogia enempää. Vajoan nyt makaamaan sohvalle, kun voimat alkaa olla vähissä, enkä jaksa enää käyttää mun lihaksia. Mun poikaystävä on vähän tyhmä välillä, mut ei se mitään. En voi kuitenkaan lakata rakastamasta sitä, ja kyyneleet tuntuu ihan hyvältä välillä, varsinkin, kun ne valuu hitaasti alas poskia pitkin.

Oli pakko sanoa asiasta virtuaaliaalloille, koska en pysty muuten tekemään mitään, enkä halua taas alkaa inistä yksin lattialla tai hallitsemattomasti täristä, kun mieli on niin täynnä vaikeaa asiaa, että se purkautuu hallitsemattomasti fyysisin keinoin.

Make Love Not Porn, mikä ihana nettisivu! Tosin aika huolestuttavaa, että ihmisille pitää kertoa, ettei se, mitä ne näkee fiktiossa, useinkaan ole totta. Vähän kuin joutuisi selittämään ihmisille, ettei me oikeasti asuta Keskimaassa, ja ettei meillä oikeasti ole Gandalfia suojelemassa meitä Sauronilta.
Luin sivunpitäjän saamia sähköposteja, ja tulin kovin suruisaksi siitä, että niin moni on joutunut kokemaan sen, mitä olen itse kokenut parin ihmisen kanssa. Kenenkään ei pitäisi olla toisen ilmaisena tosielämän pornonäytteiljänä.
Sivulla oli myös tällainen ja monia muita huikean itsestäänselviä, mutta monille yllättäviä pointteja. Haluan vain kertoa, että mikäli H ikinä lukee tätä, niin tiedoksi, että naamalle tai muualle herkälle iholle tuleminen SATTUU, eikä ole kovin mukavaa, varsinkaan, kun se tulee varoittamatta ja jos sitä ei vaikka pääse heti kunnolla pesemään pois. Ei ihme, että mulla on edelleen välillä käytetty olo.
Mietin myös, pitäisikö mun linkata kyseinen sivu Hlle. En halua, että kukaan joutuu kokemaan samaa, ja olisi myös parempi, jos ihminen voisi oppia virheistään. Tosin Tuukan ääni mun päässä sanoo, ettei se ehkä kuitenkaan olisi kovinkaan kilttiä. Mietin siis asiaa. Tosin, aina välillä edelleen suutun sille, joten ehkä on ihan sama, onko mikään erityisen kilttiä. Toisaalta kuitenkin katuisin myöhemmin. Paitsi en tätä ehkä. Tähän alla olevaan sen verran, että kannattaa aina kysyä toiselta, mitä mieltä se on asioista, ettei sille tule huono olo asioista. Esim. säkyyn oksentaminen ei varmaan ole kivaa kenellekään.




Mua myös ahdistaa ja pelottaa. Haluisin puhua tästä Tuukalle ja halusin jo eilen, mutta mun piti lukea ja sitten unohdin. Mua ahdistaa se, että tuntuu, etten ole tarpeeksi kaunis ja että tuntuu elävältä seksilelulta, vaikka tiedän, ettei Tuukka ikinä voisi suhtautua muhun sillä tavalla. Kuitenkin musta tuntuu välillä pahalta ja vaikka haluankin olla kaunis ja haluttava jne, niin tuntuu silti välillä käytetyltä. Haluan sen tunteen pois, koska se haittaa hieman mun muuten kivaa elämää. Juttelin eilen myös Jarmon kanssa siitä, että ihmisten pelot usein toteutuu, ja ehkä mua edelleen pelottaa kipu ja siksi sitä on niin paljon. Ken tietää.
Joka tapauksessa olen kuitenkin iloinen, kun musta on alkanut kokonaisuudessaan kuitenkin tuntua paremmalta ja ensimmäistä kertaa mun koko seksuaalihistorian aikana fyysinen rakkaus tuntuu hyvältä (mitä ihmettä, luulin sen todellakin olevan vain ahdistusta ja välttämätöntä pahaa, jolla vaiennetaan kitisevät poikaystävät).
Kuitenkin ahdistaa. Mä en halua, että sä katsot toisten naisten kuvia varsinkaan, kun mä olen kotona ja voisit katsella mua. Ja anteeksi, mutta mun mielestä mä saan kertoa täällä kaikesta, mitä ei tule piilotella (eri asia on, jos joku ei halua tulla mainituksi nimeltä, koska jokaisella on yksityisyys), ja se, miten ihmiset käyttäytyy mun kanssa ei tulisi olla mitään, mikä hävettää, koska olen huomannut, että mullakin on sittenkin ihmisarvo, ja ettei ihmisiä kohdella tavoilla, jotka ei kestäisi päivänvaloa. Siksi kerron myös Hn käytöksestä mua kohtaan, ja jos sitä haittaa, niin katsokoot peiliin. Kukaan, joka ei tiedä jo ennakolta, mitä ja milloin ja liittyen kehen on tapahtunut, ei tajua, kenestä on puhe, ja jos kyseistä henkilöä itseään häiritsee kohdata omat tekonsa, niin en ole pahoillani.

Hmm, musta tuntuu tosin aika kamalalta. En halua taaskaan sanoa asiasta, koska kuitenkin se on vain mielikuvitusta tai jotain, mutta tuntuu silti pahalta.

Herkät asiat jäävät aina painamaan mieltä, ja jokainen turha ja väärältä kuulostava tokaisu alkaa pelottaa. Toivon kuitenkin, että kaikki menee hyvin. Pelkään vain rakkaani lyövän minua kasvoihin.

Vihaan miehisyyteen liitettävää eläimellistä ja hallitsematonta hormonikasahirviöpuolta.

Eilen tai oliko se tänään en muista (kai tänään), tuntui kuin H olisi ollut takanani ja käyttänyt minua tavalliseen tapaansa. Kaipa se jäi vaivaamaan ja muistin kuinka en ole mitään ja olen turha ja ruma ja tietenkin jokainen mies nyt toivoisi jotain lisää. Olen pelkkä hyödyke.

Ääh ja katsoin niitä kuvia äärettömän laihoista reisistä. Mua alkoi ällöttää omani, en halua, että ne alkaa näyttää samalta, mutta mullakin on kuuluisa reisivako. Tuukan mielestä ei kai tosin ole ja hyvä niin.

En tajua sitä lausetta, ettet halua ketään muuta. Onko siinä edes mitään mietittävää? Rakkaushan on jotain ihan muuta kuin ruumiillista ihastumista. Toki haluan olla sinulle kaunis ja toki haluan osoittaa sinulle rakkautta myös fyysisesti, mutta haluan sinun muistavan, että se on aina jotain täysin uniikkia, ettei minua ole kuin yksi. Siksi jotenkin tuntuu hassulta ajatus, että hmm... Tai ehkei sittenkään, jos pelkoni toteutuu. Toisaalta en voi sanoa, että pelkäisin sitä, koska haluan sinun olevan onnellinen. Sanot kuitenkin, että rakastat minua. Mitä jos se oli kuitenkin freudilainen lipsahdus? En haluaisi uskoa niin, mutta mitä muutakaan voin? Tiedän, että olet sellainen visuaalinen ihminen, ja vaikka en haluakaan usein puhua siitä, tuntuu se silti vähän loukkaavalta.

En halua ajatella näitä asioita. Haluaisin, että tulisit kotiin, ettei käy niin kuin on aina aikaisemmin käynyt. Ei kukaan voi rakastaa minua, olin ihan oikeassa silloin teininä, kun huomasin parasta ennen -päivämäärän menneen minu kohdallani.

Älkää kysykö, onko kaikki hyvin. On, ihan yhtä hyvin kuin on aina ollut, aina silloin, kun olen nauranut ja vähätellyt kipua. Koska en uskalla kohdata kipua. Ja koska ei kuitenkaan ole mitään konkreettista, mikä olisi erityisen huonosti.
Mulla on ikävä mun ystäviä.

Älkää ehkä sittenkään lukeko, koska en lähetäkään tätä, koska suoraan sanottuna mun mielestä tää on todella huono, mutta koska en kuitenkaan halua poistaa tätä, niin tää on edelleen täällä. Blogitekstinähän tää toimii ihan hyvin.

Olla nainen täällä tässä ajassa

"Miks porukka tulee tänne, jos kaikki naiset on varattuja?!"
Eräs nuorimies tokaisi näin Kuppalassa, erittäin ärtyneenä, kun kerroin, ettei meistä paikalla olleista naispuolisista kukaan tainnut olla sinkku. Ehkä vähän valehtelin, muttei mitään väliä, koska tuskin kukaan olisi halunnut häntä häiritsemään kylkeensä. Ei sillä, ettei kukaan voisi pitää tyypistä, mutta kukaan tuskin haluaa toimia satunnaisena kumibarbarana epätoivoiselle poikamiehelle.
   Tuijotin tyyppiä hetken ja sain lopulta hämmennyksestä yli päästyäni sanottua, että ehkä me kaikki kuitenkin olimme paikalla ihan vaan siitä syystä, että bileissä näkee kivoja ihmisiä ja voi pitää hauskaa. En tajunnut tyypin ajatusta, jonka mukaan minun olisi pitänyt olla paikalla vain, jotta olisin houkutellut paikalle miehiä, jotka olisivat juhlineet ja pitäneet hauskaa minun ollessani jonkinlainen koriste-esine (tai jotain).
    Kerroin tapauksesta myöhemmin muille. Sanoin, etten tajunnut, miten kukaan saattoi ajatella noin (koska ajatushan on ihan käsittämätön. Miksi puolet dilemmalaisista tulisi paikalle vain ollakseen houkuttimina?), tai varsinkin sanoa tuollaisen ajatuksensa ääneen. Kenenkään ei pitäisi olla niin tyhmä (ja anteeksi, mutta ihminen todella on TYHMÄ, jos tokaisee noin), että sanoo ääneen jotain noin typerää. Ihmisellä pitäisi olla jotain kunnioitusta edes itseään kohtaan (kun muita kohtaan ei selvästi ollut) ja antaa edes kohtalaisen mukava kuva itsestään, eikä vain tuhota sosiaalista elämäänsä olemalla avoimesti idiootti.
    KUKAAN miehistä, joiden kanssa olen puhunut tilanteesta, ei ole hämmästynyt. Yksi ystävistäni sanoi, että tokihan moni ajattelee noin. Toinen sanoi, että mies oli hölmö, ja minut olisi pitänyt pelastaa siltä tyypiltä. Kolmas totesi tyynesti, että oli aika kovaa objektivointia. Neljäs toivoi, että tyyppi olisi myöhemmin löytänyt helpompia tyttöjä.
     Olen pahoillani, mutten tajua teistä ystävistäni ketään. Tilannehan oli täysin käsittämätön, en usko, että kukaan menee juhlimaan sen takia, että toimisi ilmaisena mainoksena paikalle! Ja kaikki te vain otitte asian kovin rauhallisesti ja niin ymmärtäen tyypin kokemattomuutta naisasioissa. Joka kerta hämmennyin niin, etten osannut sanoa vastauksiinne mitään, sanon siis tässä.
    Ensiksikin: En arvosta ketään, joka ajattelee kuten kyseinen tyyppi silloin Kuppalassa. Enkä pyydä tätä anteeksi. Ihmisiin ei vain suhtauduta noin. Jos rakas ystäväni itse ajattelet noin, en toki katkaise yhteydenpitoa sinuun, mutten voi enää arvostaa ajatteluasi (mikä ei tarkoita, ettenkö kunnioittaisi ihmisyyttäsi jne.). Toiseksi: MINUA EI TARVITSE PELASTAA. Kiitos. En ole avuton idiootti, joka ei pysty tulemaan toimeen yksin. Osaan itse sanoa ihmisille, jos en jaksa kuunnella tyhmiä juttuja. Kolmanneksi: Oli joo kovaa objektivointia, mutta kyse on jostain muustakin, koko sen tyypin suhtautumisesta muihin IHMISIIN, ei se, ettei se osaisi suhtautua naisiin, vaan IHMISIIN ylipäätään. "Naiset" ei ole mikään outo kaltoin kohdeltu käsilläoleva ihmisporukka, jota pitää vähän kohdella hyvin samalla tavalla kuin lemmikkikissoja kohdellaan hyvin, vaan minäkin olen sukupuolestani riippumatta ihan tavallinen ihminen, toimin samalla tavalla kuin muutkin ihmiset, ensisijassa itseäni varten, enkä koskaan tahdottomana tavarana jotain toista ryhmää varten. Naiset, kuten ihmiset ylipäätään, eivät edes ole mitään objektivoitavaa, vaan toisia ihmisiä, joihin muodostetaan suhteita ja joihin törmätään kadulla ja joiden kanssa jutellaan tasavertaisina toimijoina. Siksi kolmannen ystäväni suhtautuminen tapaukseen tuntui niin kummalliselta. Idiootin tyypin suhtautuminenhan oli KÄSITTÄMÄTÖNTÄ, ei mitään yleistä toimintaa, jota vähän voidaan paheksua. Neljänneksi: Toivottavasti kyseisestä ystävästänikin tulee järkevämpi ja ihmisiin mukavammin suhtautuva. Ihmisiä ei isketä tai saalisteta. Jos kaksi ihmistä haluaa olla yhdessä, niin ovat sitten, ei ole mitään helpompia saaliita ja vaikeampia saaliita. Jos haluan olla jonkun kanssa, niin olen, ja jos en, niin en ole. Ei siinä muuta. En ole mikään saalistettava otus, joka juoksee nopeasti pois edestä tai on huonokuntoinen, eikä jaksa juosta ja tulee siten pyydystetyksi.
      Tyyppi saattoi olla aika vaikeasti autistinen, koska ei ymmärtänyt muiden ihmisten olevan itsestään erillisiä itsenäisiä henkilöitä, joilla ei ole mitään velvollisuutta tätä tyyppiä kohtaan. Siispä tyypin suhtautumisen toisiin ihmisiin olisi mielestäni pitänyt saada aikaan vähän muita reaktioita kuin vain vähän paheksuvaa päivittelyä. Tuollaisen suhtautumisen ei pitäisi olla normaalia. En osaa huutaa, joten siksi kirjoitan: TAJUTKAA JO IHMISET, ETTEI TUO OLE NORMAALIA KÄYTTÄYTYMISTÄ, JA MIKÄLI SE ON YLEISTÄ, NIIN SE ON IHAN MIELETTÖMÄN KAMALAA JA KANSANKEHITYSVAMMA TAIJOTAIN!!! MUTTA TÄLLAISTA EI HYVÄKSYTÄ!!! Parhaassa tapauksessa tällaista hoidetaan.

"Minihametyttö lukee filosofiaa, mitä helvettiä?"
Toinen hämmentävä tapaus kävi kerran bussissa tavallisena lauantaipäivänä matkalla keskustaan. Luin Russellin Länsimaisen filosofian historiaa, ja yhtäkkiä vieressäni istuva keski-ikäinen mies alkoi hohottaa. Katsoin miestä vähän aikaa miettien, pitäisiköhän minun vaihtaa paikaa, mutta tajusin hänen olleen ihan kunnossa ja selväjärkinen, kun hän sai hohotuksensa seasta sanotuksi, että on hauskaa, kun tuollainen minihametyttö lukee filosofiaa. Minulla oli siis päälläni pitkähihainen polviin ulottuva musta mekko, liilat paksut sukkahousut ja isot maiharit, minkä ei mielestäni olisi pitänyt aiheuttaa noin kovaa minihamereaktiota. Mies kuitenkin ihmetteli, miten minunlaiseni tyttö lukee filosofiaa, "kun eihän tytöt edes lue filosofiaa" ja kaiken lisäksi minulla oli hame. Tuijotin miestä ja sopersin, että ei minun hameeni ollut niin lyhyt ja että satuin vain olemaan kiinnostunut aiheesta. Mies rauhoittui ja aloimme jutella stoalaisista, mikä oli ihan hauskaa, vaikkakaan en osannut suhtautua tähän ihmiseen oikein mitenkään.
     Sittemmin olen kohdannut monesti ihmetystä siitä, että luen filosofiaa, ja siitä, että osaa pelata shakkia, ja siitä, että luin pitkää matikkaa (kun eihän tytöt osaa), ja siitä, että luen ja kirjoitan ja osaan keskustella vakavasti ja järkevästi asioista, ja siitä, että osaan käyttäytyä järkevästi, enkä kilju ja kuluta aikaani H&M:n meikkiosastolla ja lukien Cosmopoltania (mikäs siinä, jos tykkää, mutta täytyy pitää mielessä, etteivät kaikki samaa sukupuolta edustavat tykkää samoista asioista, esim. kaikki miehetkään eivät halua jatkivasti käydä salilla, katsoa lätkää tai nauraa tyhmille jutuille). Jopa nettiohjelma poisti mielenkiinnonkohteistani kaiken akateemisen (paitsi lapsiin liittyvät jutut) saatuaan tietää, että olen nainen.
     Sukupuolenhan ei toki pitäisi kertoa ihmisestä muuta kuin sen, että se on syntynyt tietyin kromosomein ja sen ansiosta sillä on tietynlainen sukupuolielin. On ihan mielettömän ärsyttävää, kun kaveri, joka on poika, saa yo-juhlissa Wittgensteinin Tractatuksen ja minä saan kukkasin koristellun aforismikirjan (koska tytöthän ei ymmärrä vaikeampaa tekstiä).
      Ulkonäkökään ei (yllätys!) kerro ihmisen sisäisestä maailmasta välttämättä kovinkaan paljoa. Minihamemiehestä on nyt jo parisen vuotta, mutta aina silloin tällöin tekisi mieli sanoa sille, että voisin olla vaikka kuinka blondipissiksen näköinen, kulkea silikonitisseissä ja pinkeissä bikineissä ja silti lukea filosofiaa. Ulkonäkö ja sukupuoli (ja naisellisuus) eivät vaikuta siihen mitenkään.

"Katselin, että tärviit lisää aerobiccia, aika läskit reidet sulla"
Rakas setäni sanoi näin viime kesänä, kun kävelin kuumana päivänä shortseissa. En mielestäni (joistakin vastahuomautuksista huolimatta) ole mitenkään erityisen ylipainoinen, vaan ihan suht hoikka, joten katsoin setääni vähän kysyvästi ja kerroin, että anoreksia on muuten sairaus. Setäni sanoi, että siihen minulla on vielä matkaa, ja että kyllähän nyt noin nuoren naisen pitäisi vielä pystyä pysymään hoikkana. Tämä rakas setäni on itse kaljamahainen ja kaljuuntuva keski-ikäinen mies, mutta kokee olevansa hyvässä vedossa, koska eihän miesten kuulu ottaa paineita ulkonäöstään (tästä en ehkä ihan ole aina samaa mieltä, on ensinnäkin kohteliasta näyttää hyvältä tietyissä tilanteissa).
      Tämän jälkeen kiinnitin huomiota mainoksiin, jotka tulee muuten nykyisin ignoorattua, ja huomasin, että olisin tosiaan ihan liian lihava yhteenkään mainoskuvaan. Ajattelin, että pitäisi kai lopettaa syöminen kokonaan, kun muuten en ikinä tule näyttämään tarpeeksi hyvältä.
      "Tarpeeksi hyvältä" taas tulee näyttää, jotta olisi yhteiskuntakelpoinen. Rumalla naisella tai tavallisellakin naisella on vähemmän arvoa kuin hyvännäköisellä, ja koska enemmistö naisista on hyvännäköisiä jokaisen yrittäessä parhaansa, tulisi olla erityisen kaunis päästäkseen esille. Naisen arvohan näyttää laskettavan pelkän ulkonäön perusteella. Siksi setäni ei maininnutkaan mitään elämän muista alueista, kuten opiskeluista tai tulevasta työelämästä, vaan puhui ainoastaan ulkonäöstäni ja sen tulevaisuudesta.
     Toki setäni saattaa olla idiootti ja oli siksi tätä mieltä, mutta hän ei todellakaan ole ainoa kohtaamani vastaavanlainen tapaus. Isäpuolilta on tullut samanlaista kommenttia, samoin satunnaisilta pummeilta metrossa, entisiltä luokkalaisilta ja teinipojilta kaupungilla. Kommentteja on tullut myös monilta naisilta, jotka kokevat olevansa kauniimpia (=hoikempia) kuin minä tai kavereilta, jotka kokevat olevansa rumempia (=isompia) ja yrittävät purkaa huonoa itsetuntoaan läskiyteeni. Jopa Iltalehden etusivu Smarketissa kertoo, kuinka pitäisi jatkuvasti hoikistua. Samaan aikaan tulisi kuitenkin omata joitakin muotoja, kuten isot tissit, mikä tosin saattaa olla mahdotonta, koska en voi itse valita, mihin kohtaan kehoni päättää laittaa rasvani (varsinkaan enää siinä vaiheessa, kun niitä ei ole).
       En täten tiedä, mitä ulkonäön suhteen pitäisi tehdä (isot tissit vai pieni vyötärö), joten en tee mitään, mutta olisin mielelläni kuulematta jatkuvia kommentteja siitä, mikä siinä on pielessä. Se, että satun olemaan nainen, ei tarkoita sitä, että minun pitäisi toteuttaa kaikkien muiden ihmisten toiveet ulkonäköni suhteen. Kehoni on vain minun, ja vain minun kuuluu ottaa kantaa sen suhteen. Enkä muuten aio laihtua tästä enää. Ruoka on sen verran hyvää, että ensi kerralla, kun joku huomauttaa läskeistäni, ostan suklaalevyn ja ihan kiusallani syön sen tyypin edessä (enkä tarjoa sille palaakaan).

Hyvät tytöt hijabissa 
Meidän piti lukiossa kirjoittaa naisten sorrosta arabimaissa. Naisten käytännössä pakottaminen tiettyyn muottiin on toki väärin, sellainen on väärin ketä tahansa kohtaan, mutten nähnyt tilanteen mitenkään poikkeavan suomalaisesta yhteiskunnasta. Arabimaissa, kuten moni varmasti tietääkin, naiset nähdään aviomiehensä tai isänsä omaisuutena ja naisilla on rankat pukeutumissäännöt. Täällä naiset nähdään kaikkien miesten omaisuutena ja sääntönä on se, että pornahtava on kaunista (eli suositeltavaa). Toki täällä laki ei määrää naisia pukeutumaan verkkosukkahousuihin ja bikineihin, mutta eivät lait monissa arabimaissakaan pakota ketään pukeutumaan hijabiin. Mikä määrää pukeutumisen, on yhteiskunta.
     Katsoin juuri Ylen dokumentin seksualisoinnista ja lapsista. Ohjelmassa haastateltiin teinityttöjä, joiden piti olla laihoja ja muodokkaita (miten sellainen on edes mahdollista? Kun kehosta lähtee rasvaa, lähtee tissitkin, koska rinnat on enimmäkseen rasvaa), pukeutua paljastavasti ja harrastaa seksiä jokaisen haluavan pojan kanssa, koska muuten heitä olisi alettu syrjiä ja kiusata (vaikka toisaalta yhteiskunnan ristiriitainen suhtautuminen naisiin ei oikein jätä yhtäkään hyvää vaihtoehtoa -jos ei anna, on nipo, tylsä ja jopa syrjitty, jos antaa, on jakorasia tai huora). Tytöt puhuivat omasta lukiostaan, ja haukkuvat ja seksiä kinuvat pojat olivat samoilla kursseilla heidän kanssaan. Haastateltavat tytöt kertoivat haastattelijalle, että kouluun tuli pukeutua vihjailevasti, sillä piti saada poikien huomio, koska muuten jäi ulkopuoliseksi ja saattoi joutua kiusaamisen kohteeksi.
     On surullista, että samaistuin haastateltuihin tyttöihin. Naisellisuus samaistetaan yhä enemmän pornahtavaan, eli naisellinen pukeutuminen ei eroa strippiklubin esiintyjien vaatetuksesta. Jos siis haluaa näyttää hyvältä ja saada positiivista huomiota toiselta sukupuolelta, tulee vaatetuksellaan osoittaa olevansa valmis seksiin milloin tahansa ja miten tahansa. Vastakohtana tälle on arabmaiden pukeutuminen, jossa naisen mahdollisuudet rakkauselämän ja avioliiton suhteen kasvavat, jos käytöksellään ja pukeutumisellaan osoittaa olevansa hillitty ja hyvätapainen, eikä siis miesseikkaile.
     En näe länsimaista "vapautta" yhtään parempana kuin arabimaiden "sortoa". On aika sama, pukeudunko hijabiin vai supertopattuihin rintaliiveihin, tunnen kuitenkin itseni pelkäksi objektiksi, jolle halutaan antaa tietty kuva siitä, millainen tulisi olla. Vapaus pukeutua pornonäyttelijän näköiseksi on yhtä suuri vapaus kuin vapaus peittää hiukset huivilla. Onneksi Suomessa on sentään niin kylmä suurimman osan vuodesta, että on ihan normaalia olla jatkuvasti esittelemättä tissivakoaan tai himottavia reisiään.
     Arabimaissa saattaa olla vaikeaa löytää kaupasta minihameita tai topattuja rintaliivejä, mutta täältä on usein vaikeaa löytää järkeviä (ei-topattuja ja enemmän peittäviä kuin esitteleviä) alusvaatteita tai housuja, jotka eivät korostaisi strategisia muotoja. Kumpikin kulttuuri painostaa naisia olemaan miesten iloja, toinen peittäen, toinen esitellen, eikä kumpikaan todella anna ihmisten itse valita pukeutumistaan. Ehkä jokainen täällä ei yritä näyttää pornomallilta, kuten eivät kaikki Jerusalemin naisetkaan pukeudu hijabiin, mutta joka suunnalta tulevat odotukset ja painostus antavat mielikuvan, että ainoa tapa pärjätä hyvin on toteuttaa "miesten" (koska tuskin kaikki miehet oikeasti ovat tätä mieltä) toiveita eli olla kuuma ja ilmainen ilotyttö.

Toisen kumibarbara
Ylen dokumentissa puhuttiin myös siitä, kuinka teinitytöt alkavat nähdä itsensä vain poikien miellyttäjinä ja arvioivat itseään ja toisiaan sen perusteella. Kuten yllä annoin jo ymmärtää, ilmiö ei jää teinien tasolle, vaan on heijastuma koko yhteiskunnan asenteesta puolta ihmiskuntaa kohtaan. "Olen nainen, joten päämääräni on olla miehen miellyttäjä, niin sängyssä kuin kadullakin".
      En ole kenenkään miellyttämisen väline, vaan ihminen, jolla on omat toiveensa ja päämääränsä, oma tahto ja inhimillisyys. En ole olemassa sitä varten, että voisin olla väline toisen sukupuolen mielihyvälle. Toivoisin, että jokainen ihminen tajuaisi tämän ja lakkaisi näkemästä minut saaliina.
      Monen silmissä olen toiveistani huolimatta pelkkä seksiobjekti, liikkuva ja puhuva kumibarbara. Nyky-yhteiskunnassa naisten tehtävänä on olla seksikkäitä ja ilmaisia pornopalveluiden jakajia, ja jos en suostu tähän, saan aika ikäviä kommentteja, jopa huutoa (kuten eräältä tuntemattomalta nelikymppiseltä Tampereen keskustassa), ja muilla on nähtävästi oikeus kohdella minua huonosti. Tilanne tuntuu mielipuoliselta, sillä jos kieltäydyn menemästä jonkun (usein melko tuntemattoman) matkaan, olemasta yhdessä alasti samassa tilassa ja vaihtamasta keholimoja, olen minä se, joka ei ole fiksu ja täysin järjissään.
     
Miehet -itseään hallitsemattomia eläimiä?
"Jos heittäisit lihapalan kissojen keskelle, niin ethän voi syyttää kissoja siitä, että ne syövät lihapalan, ja samoin ovat nämä miehet syyttömiä joukkoraiskaukseen". Näin sanoi eräs imaami, ja piti siis nuoria miehiä eläiminä, joilla ei ole minkäänlaista itsehillintää tai edes ymmärrystä sellaisesta. Tämä on toki ääritapaus, muttei lopulta eroa länsimaalaisesta ajattelutavasta niin paljon kuin voisi kuvitella.
     Olen viime aikoina puhunut monien kanssa siitä, onko väärin esimerkiksi ahdistella yksinäistä naista ulkona keskellä yötä tai häiritä jotakuta seksuaalisesti. Yksikin nuori mies oli viime laitoskahveilla sitä mieltä, että ahdistelun -tai lähestymisen, kuten hän sitä nimitti -tulisi olla imartelevaa, koska sehän kertoo siitä, että nainen on haluttu. Eli seuraavan kerran, kun joku keski-ikäinen, hieman humaltunut mies tulee ehdottelemaan jotakin keskellä yötä Rauttiksella, minun kuuluisi olla imarreltu ja iloinen, kun joku haluaa minusta seksilelunsa hetkeksi.
     Keskustelu ajautui myös muille aihepiirin alueille, ja puhuimme myös epäeettisesti (huom. epäeettisesti) tuotetusta pornosta. Mies oli sitä mieltä, ettei sen kuluttamisessa ole mitään pahaa, koska kaikkihan tekevät niin (no aletaan sitten varastaa tai raiskata lapsia kaikki, niin teoista tulee ihan oikeutettuja, kun kaikki tekevät niin). Hän sanoi, ettei voinut itselleen mitään, koska oli mies, ja miesten nyt on kuulemma vain pakko saada naisia tai ainakin katsella heitä. Kuulemma miehet eivät voi hillitä itseään, vaan on pakko tuijottaa heiluvia tissejä koneelta, koska hormonit nyt vain toimivat niin, ettei voi olla ilman. Samalla tavalla on pakko ehdotella kirjastossakin, kun ei vain voi itselleen mitään, jos on mies.
     Haluan kovasti olla tämän ja parin muunkin aiheesta kanssani keskustelleen henkilön kanssa eri mieltä. En suostu uskomaan, että puolet maailman ihmisistä olisi niin viettiensä vietävissä, että moraalitonkin toiminta heidän puoleltaan tulisi hyväksyä vain siitä syystä, että sattuvat olemaan tiettyä sukupuolta. Toivoisin, että pari tyyppiä, joiden kanssa olen aiheesta jutellut, olisivat jotenkin poikkeustapauksia, tai ainakin pian tulisivat olemaan sellaisia. On kaikkia kohtaan loukkaavaa antaa puolesta ihmiskunnasta totaalisen idiootti kuva ja toisesta typerän käytöksen kohteena olemisen ansaitseva kuva. En siis ole sitä mieltä, että kaikki miehet olisivat typeriä ja viettiensä hallitsemattomasti vietävissä, päinvastoin. Kenenkään, sukupuolesta tai mistään muustakaan riippumatta, ei pitäisi antaa itselleen oikeutta olla inhottava sillä perusteella, "ettei vain voi itselleen mitään, koska on tiettyä sukupuolta". Kaikkien ihmisten kuuluu saada hyvää kohtelua ja käyttäytyä muita kohtaan kunnioittavasti.