* (se Nytin viimeinen kolumni)

Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka.

Niin, no, et välttämättä tykkää, mutta onneksi minulla ei ole lukijoita. Voihan kukkanen, mutta kun... En pääse tästä asiasta eroon ennen kuin pistän sen nettiin. Anteeksi, anteeksi, anteeksi.

Tai, en tiedäkään enää, pitäisiköhän. Joo, kirjoitan lisää tekstejä tämän jälkeen, niin kukaan ei löydä tätä.

Soutoa ja huopaamista

Puhuin Erkin kanssa minusta ja Henrikistä. Kaikki on niin sekavaa koko ajan, en edes itse ole selvillä tästä. Erkin mielestä me olemme hölmöjä, kun emme ole kunnolla yhdessä, muttemme eroakaan. Toisaalta, mitä se hänelle kuuluu, tiedän itse, mitä teen.
   Olen vuoroin ihana, vuoroin ärsyttävä ämmä, joka pitää herra H:ta vankina, eikä anna hänelle liikkumatilaa. Haluaisin kuitenkin, että olisin aina se ihana, mutten niin ihana, että tukehdun halauksiisi. Jos voisin, eläisin kahta elämää, toinen H:lle ja toinen kaikelle muulle. Tosin, ei kaksikaan elämää riittäisi, tarvitsisin loputtomasti eri elämia. Yksi olisi H:lle, yksi muille miehille ja pienelle flirtille, yksi seikkailuille, yksi paikalla olemiseen ja masentuneisuuteen sekä iloon, yksi taiteelle ja filosofialle, yksi turhuuksille jne. Tarvitsisin loputtomasti elämiä, joten oikeastaan on ihan sama, onko minulla monta tai yksi, kun kuitenkaan ei ole tarpeksi. Ja kuinka eläisin montaa elämää samaan aikaan?
    Voi voi. Minua typerää. Miksi menin lupaamaan mitään? Olisinhan voinut sanoa, että olen kipeä tai jotain, tai, että H rakastaa minua niin paljon, etten voi lähteä mihinkään. Hirveän hankalaa. Ahhh, hankalaa.
    Hanka, mikset ole täällä, kun tarvitsen sinua??!!!
    Oi Henrik, oi Henrik. Miten minun pääni ja sydämeni repivät minua eri suuntiin ja aiheuttavat kipuja kaikkialla. Päätä alkoi särkeä, kun pohdin näitä tyhmyyksiä.
    Olen ihana, olen kamala. Olet ihana, olet kamala.
    Näin se aina menee. Ehkä kaikki kuitenkin loppuu juuri silloin, kun olemme taas ihania, silloin olemme lopulta ihania.
    Minun ei pitäisi sanoa asioita ääneen. Mutta kun kaikki on niin hankalaa. Ehkä Eili auttaa, tai Ara. Toivotaan parasta.
    Nyt olen iloinen, enkä ajattele vaikeita asioita. Tittitittidii!
    Täytän blogini taas aivo-oksennuksella.

Kaikki on niin surullista, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että olisin masentunut. Suruni on pysyvämpää laatua. Se elää mukanani ja muuttuu kanssani. Suruni on maailman energiaa. Elän maailman kanssa elämäämme, silmilläni maailmankaikkeus katsoo itse itseään. Mielelläni maailma tuntee surunsa, sen kaipauksen, jota se tuntee Jumalaa kohtaan.

nimetön

KAIKKI ON NIIN SURULLISTA; KAIKKI ON NIIN SURULLISTA!!! Kaikki on niin surullista. Kaikki vain on niin surullista. Itsessään. Kaikkea on mahdotonta määrittää, se kaikki on. Kaikki on niin surullista.
   Niin surullista, että... Että mitä? Vain surullista. Niin surullista, hyvin surullista. Tai ei hyvin surullista, muttei pelkästään vain surullista. Niin surullista. Kaikki on niin surullista.
   Surullista. Kaiken olemus on surullisuus. Kaikkea ei voi määritellä, sen olemus on suru. Kaiken olemus on määrittelemätön. Pelkkää sanaleikkiä.
   Kaikki on niin surullista, kaikki vain on niin surullista. Sain taas tänään paljon aikaan.

Vaikka itkisinkin, eihän sillä ole enää mitään väliä.

Yritän herättää sinussa kunnioitusta minua kohtaan. Edes jotakin. Yritän olla silmissäsi ylväs ja kaunis ihminen. En ymmärrä, miksi minua niin kiinnostaa, eihän mielipiteelläsi ole väliä.
   Eihän ole väliä sillä, mitä kukaan minusta ajattelee. Silti minulla on väliä sinusta, vaikkei pitäisi. Pidä minua vapaasti typeränä, elitistisenä ja naurettavana. Siitä vain. Ei minua kiinnosta. Vaikka oikeasti kiinnostaakin.
   Kuvittelen olevani parempi kuunnellessani jtn Divisonia. Kuvittelen olevani parempi kirjoittaessani, ollessani pimeässä tuntemassa kipua ja purkamassa sitä muihin ihmisiin.
   En ole zen. Siitähän tämä on kaukana.
   Miksi, miksi. Miksi pitikin käydä näin, ihan perseestä, tekisi mieli nyt vähän kiroilla. Vaikka, eihän sillä ole väliä.
   Kaikki on niin surullista.
   Lyö päätä seinään, kestä kipu ja huuda se ulos. Parkunaa on ruma kuulla, mutta sitä juuri maailma on. Rumaa.
   Yritin siirtää kivun pois, mutta eilen se nousi pelottavasti pinnalle. Silmieni takana se on kuitenkin piilossa, eikä tule ulos ennen kuin annan sille luvan. Siihen asti on hyökyaalto kaukana merellä, mutta, kun se tulee, se paiskaa kaiken säpäleiksi ja tuhkaksi. Vaikkei vedestä tulekaan tuhkaa.
    Haluaisin kertoa sinulle. Mutta kuinka voisin? En voi kertoa kenellekään, en kestä toisten edessä kyynelehtimistä. Miksi aina täytyy itkeä? Mistä näitä kyyneliä oikein tulee?
   Naurakaa minulle, lyökää minua, ajakaa minut nurkkaan, jos niin tahdotte. Olen naurettava. Eihän sillä ole enää väliä.
   Minuun ei enää satu, kipu turtuu. Joka kerta siitä tulee helpompaa ja helpompaa. Vaikkakin tänään silmiä alkoi kuumottaa, ja kyynel melkein vierähti poskelle. Ei kuitenkaan sentään. Olin vain väsynyt ja hieman surullinen. Onhan minulla häntä ikävä, tietenkin on.
   Miksi minun poikaystäväkseni pitikin sattua se tyttöjen suosikki, hyvännäköisin, fiksuin ja mukavin? Ja muiden naisten suhteen himokkain? Et arvaakaan, mitä mielessäni liikkuu, kun yritän unohtaa, turtua ja olla ylimielinen.
   Pala kurkussa istun perheen luona hymyillen. Valheita ja lisää valheita. Kuinka selittäisin? Ja miksi pakotan itseni hyvään oloon? Eihän sillä ole mitään väliä, vaikka itkenkin. Vaikka itkisinkin.