Hiljaisuus, olo, Jumala ja Energia. Ja jotain muutakin.

Olin eilen hiljaa, olen tänään hiljaa. Kuitenkaan en kuule mitään.
Minulla olisi niin paljon sanottavaa. Miksei kukaan kysy? Miksei kukaan halua puhua? Minulla olisi kerrottavaa Jumalasta, maailmasta, ihmisestä, elämästä. Olen vain hiljaa.
Eilen, kun näytin surulliselta, Henrik kysyi. Sanat tulvivat ulos, huuto, kuiskaus, kuin taidetta. Kerroin kaiken, kerroin lisää vielä sitä mukaa, kun sitä päähäni tuli. Kerroin kaiken. Itkin ja huusin, lopulta halusin ketsuppia, sillä se on hyvää, ja Jumala ja maailma ja ihminen olivat saaneet minut väsyksiin. lopulta Henrik väsyi hengentuskaiseen raivooni ja suruuni, joten parin yrityksen jälkeen onnistuin rauhoittumaan. Kuinka yksi Eilin päättötyö saattoikaan saada minut noin tolaltani.

Olen taas hiljaa.
Jumala nousee elävistä yksilöistä, jotka ovat Jumalan osia. Kumpikaan ei ole ollut ennen toista, mutta siinä mielessä voidaan kyllä sanoa Jumalan luoneen ihmisen, että ihminenhän on ihminen, kun keho ja olo yhdistyvät. Puhun olosta, en sielusta. Sielu on liian maallinen käsite, se on ihmisen persoona, peili, joka peilaa maailmaa oloon, jonka läpi ihminen elää. En jaksaisi enää kirjoittaa nyt tästä. Olon käsite on liian hankala kirjoittaa. Tai sitten ei. Olo on se ihmisen olemus, se jokaisen olevan olemus, se, josta Descartes puhui, kun sanoi Cogito ergo suminsa. Se, joka on, se on olo. Olo on muutenkin hieno sana. Se on juuri oiva kuvaamaan elämän ydintä, sitä, joka elää ja samalla ei. En ole ihan varma, voiko jotakin, joka ei voisi olla kuollut, sanoa eläväksi. Keho voi elää, ja se voi olla kuollut. Olo ei elä kehon ulkopuolella, se vain saa kehon elämään. Olo vain on. Se ei ole kappale, vaan energiaa. Maailma on täynnä energiaa. Eili oli siinä mielessä oikeassa, että Jumala on energiaa, muttei ehkä sitä, joka varastoituu rasvaan ja bensaan, vaan sielun energiaa, Energiaa. Energia täyttää kehon, se ei ole missään tietyssä paikassa kehoa, vaan täyttää jokaisen solun, ja siksi jokainen solukin elää. Siksi Henrik voi sanoa rakastavansa jokaista soluani, sillä minä olen jokaisessa solussani, koko kehossani. Olo siirtyy kehosta toiseen, paiksta toiseen, vaikkei olekaan kappale. Se vain siirtyy, vähän niin kuin ajatus lentää ihmisen päässä.
Mietin Jumalaa. Onkohan Jumalalla persoona? Luulisin, että voisi olla. Jumalahan on se suurin Energia, ja hänhän on pysyvä, joten voihan olla, että hänellä on emergenssi persoona, joka nousee elävien yksilöiden persoonista. Siksi onkin olemassa Jehova (Jahve), Allah, Krishna jnejnejne. Kaikki on Jumalaa, mutta eri suunnista nähtynä. Jokainen on Jumalan persoonaa. Jumala on kuin pyramidi, jokainen näkee sen eri kulmasta, ja siksi eri tavalla. Siksi jotkut luulevat toisten uskovan väärään asiaan, kun eivät huomaa, että toinen katsoo samaa asiaa eri puolelta. Tekstiä suoraan aivoista, pyydän anteeksi tästä johtuvaa tekstin epäselvyyttä.
Kannattaa joskus olla hiljaa. Ollessaan hiljaa, ihan hiljaa, ihminen tuntee maailman. Jotkut kutsuvat sitä meditaatioksi.

Voisin kertoa Ilmarille ja Merille tästä blogista, he voisivat olla ihan kiinnostuneita. Luettuaan tekstiäni he myös lakkaisivat olettamasta minusta sitä jotakin, jota en ole. Voi olla, että he pettyvöt, tai sitten eivät. Anna-Mari ei saa tätä blogia lukea, hän heittäisi minut ulos äikäntunneiltaan karseiden tyylivirheiden, kirjoitusvirheiden ja kaikkien muiden virheiden, joita teksteissäni esiintyy, tähden (myös tuon pätkimisen tähden).

Vihaan ja rakastan maailmaa.

Bubbalahuu

Tapasin eilen kiinnostavia, jännittäviä ja kummallisia ihmisiä. Ihania ihmisiä. Elämä värittyi tuhansiin väreihin, kuin homovillasukat. Oi.
Mutta missä on Henrik??? En ole nähnyt Henrikiä sen jälkeen, kun menin yöllä kolmelta nukkumaan. bläh. Ikävä iskee.

Kun minulla on maailma

Ihmiskunta on niin omituinen. Kuinka onkaan onnistunut kehittymään tällainen sosiaalinen monimutkaisuus? En tajua. En tajua mitään siitä sosiaalisuudestakaan, olen sosiaalivammainen. Toisaalta, koska sosiaalisuutemme on niin hirvittävän monimutkaista, kukaan muukaan ei oikein ymmärrä sitä, ainakaan täysin, ja voin olla siinä suhteessa hieman rauhallisempi, etten ole ainoa tohelotumpelo, joka on täysin ulalla kaikesta sosiaalisesta käytöksestä. Haluaisin olla sellainen siisti tyyppi, sellainen, jonka ihmiset haluavat jokaisiin rientoihin, ja jonka seurasta kiistellään. Seurastani ei ole ikinä kiistelty, eikä minulle soiteta. En ole vammainen, enkä ilkeä ainakaan tiedostaen, vain outo, näköjään. Ystävänikin ovat kai vähäsen outoja. Mm. Mietin juuri vähän aikaa sitten, ettei tällä millään ole oikeastaan mitään väliä. Elän Eilin filosofian mukaan, eli jokainen ihminen tekee vain jotain, ja niin maailma pyörii. Näinhän se meneekin. Kaikki tekevät jotakin, ja arvoa annetaan sen mukaan, mitä kukin arvostaa, siispä aion tehdä sitä, mitä huvittaa ja lopettaa stressaamisen jostakin helvetin sosiaalisesta statuksestani. Ei se kuitenkaan kovin paranisi, vaikka yrittäisinkin. En sentään ole sellainen samuli (anteeksi, Aran sanat ovat totta), toivottavasti (vaikka mistä minä sen itse voisin tietää). Aion olla sosiaalisesti vammainen ja soittaa viulua niin hullunintohimoisesti, että kielet kuluvat ja napsahtavat poikki, aion kirjoittaa niin, että sormenpäihin sattuu ja aivot läkähtyvät, aion opiskella ja lukea niin, että korvista lentää tieto ulos ja sisään, ja aion rakastella ja syödä. Aion katsoa maailmaa ja nauttia visuaalisuudesta ja aion nähdä minulle rakkaita ihmisiä. En minä tarvitse mitään sosiaalista statusta, kun minulla on maailma.

Tie tulevaisuuteen ja edistykseen!

Lamppu syttyi! Loisteliaasti ja säihkyen!
Ajattelin tietä, ja tietoa. Tietäminen tulee sanasta tietää, joka on alunperin tarkoittanut tien tuntemista. Tieto siis on juuri sitä, tien tuntemista. Tieto on siis myös sitä, joka vie johonkin, sillä tunnetaan tien päämäärä, johon tieto vie. Tieto ei siis olekaan pelkkää faktaa, vaan hyödyllistä faktaa, käytettävää faktaa, sitä, mikä vie johonkin. Tieto on edistyksen väline.
Tiede tulee sanasta tieto ja tietäminen. Siispä tiedettäkin on vain se, joka vie eteenpäin... ->

Lutherin jälkeläinen, 8 teesiä Opettajainhuoneen oveen teipattuna.

                    

Arvoisa opettajalautakunta tai mikä nyt olettekaan,

Olette taas aiheuttaneet kouluumme ärsyyntyneen ilmapiirin uusien sääntöjenne avulla. Teidän eilisessä kokouksessanne asettamanne uusi takkisäännös (tai puolivalmis säännös) aiheuttaa seuraavia asioita:

• Opiskelijoiden tärinän kylmästä, kun ei saa lämmittää itseään. Koulussamme on tajuttoman kylmä!!! Voisitte ystävällisesti lopettaa pelleilynne ja tehdä jotakin järkevää, kuten esimerkiksi laittaa lämmityksen päälle!!! Hoitakaa syyt, älkää seurauksia!!!

• Turha säätö niinkin turhasta asiasta kuin takkien päällä pidosta!
• Opintotuki tulee vasta parin päivän päästä, joten ne, joilla ei ole lokeroa (huom, lokeroa, johon takki ei oikein mahdu!!!) eivät voi hankkia lokeroa itselleen, kun tililtä ei ole, mitä nostaa.
• Myöhästyessä on nopeampaa vain juosta luokan ovelle, kuin mennä lokerolleen änkemään takkiaan sinne. Lokerohan voi olla vaikka väärässä kerroksessa ja väärässä päässä käytävää. Älkää sitten enää valittako myöhästymisestä, kun sitä itse olette olleet aiheuttamassa.
• Teillä ei ole aikaa näiltä turhilta pelleilyiltänne tehdä mitään oikeasti tärkeää, kuten esimerkiksi organisoinnin järjestämistä. Tunnit ovat milloin missäkin luokassa (lukujärjestyksessä olevat luokat eivät usein pidä paikkaansa), lukujärjestykset ovat varsin ääliömäisesti suunniteltuja ja lapsia juoksee ympäriinsä törmäilemässä ihmisiin. On vähän ristiriitaista, etteivät lapset osaa käyttäytyä, mutta aikuisia opiskelijoita kiusataan. Voisitte muuten ihan asiasta puheen ollen laittaa ne ruokalavalvojat valvomaan niitä lapsosia.
• Koulumme vakuuttavuus laskee huimasti (siitä, mitä enää jäljellä on). Haluatte jatkuvasti uusia opiskelijoita, mutta häädätte nykyiset ysit pois. Järkeväähän tämä on ja niin edelleen.
• Meille tulee tästä erittäin nöyryytetty olo. Emme ole tarhalapsia, emmekä edes ala-asteella, vaan lukiossa (toivottavasti joku on sen huomannut), ja ymmärrämme itse, milloin meillä on liian kuuma tai kylmä, eikä meille tarvitse enää sanoa, että kesällä kannattaa ottaa takki pois. Sitä paitsi nyt on talvi, ja koulussahan on kylmä!!!
• Koulu alkaa haista aika pahasti, jos märät takit tungetaan pieniin lokeroihin!!! Ette varmaan halua haisevaa työympäristöä.

Rakkain terveisin vähän ärsyyntyneet opiskelijat

Ne tulevat aina pimeässä

Ne tulevat, kun suljen silmäni. En voi nukahtaa. Unen lähestyessä tulevat valkoiset miehet, jotka ampuvat ihmisiä, ne ampuvat myös raskaana olevan nuoren äidin, jonka rinnasta alkaa tippua sekä maitoa että verta. Ne miehet tappavat kaikki punaiset ruumiskasaan, mutaan tai ladon taakse. Se hullu suomalainen mies tappaa suloisen poliisikoiran ottamalla sen päästä kiinni metallirenkaalla, ja sen jälkeen se mies hakkaa koiran puuhalolla kuoliaaksi, ja koirasta roiskuu verta miehen päälle. Minun käy sitä koiraa niin kovasti sääliksi. Sitten tulevat ne israelilaiset, jotka ampuvat kaikki seinää vasten ja kaduille, ja pieni tyttö makaa kuolleena hiekkatiellä. Naiset tulevat lopulta parkuen ulos leiriltä, jolla massamurha tapahtui, ja ulvovat ja itkevät surusta. Se suomalainen mies tulee taas, ja yrittää raiskata poikansa tyttöystävän, joka on alasti peiton alla. Hyi, tunnen sen miehen hengityksen naamallani ja painon päälläni, kuulen valkoisen pyssyn laukauksen ja näen odottavan äidin putoavan ensin polvilleen, ja toisesta laukauksesta maahan. Mietin, mitäköhän vauvalle tapahtuu. Kuoleeko se heti äitinsä vatsassa vai nälkiintyykö se kuoliaaksi? Miten julmaa tappaa joku, joka ei vielä ehtinyt syntyäkään. Kolme naista juoksee metsässä lapioiden kanssa. On yö ja he ovat kauhuissaan, sillä joku näki heidät ja etsii heitä taskulampullaan. He löytävät haudan, joka on jo tyhjä ja ruumis on kadonnut. Kaiken lisäksi nyt on Halloween. Carlos näkee näyn Alejandrosta seisomassa ovella verinen hattu päässään. Sitten tulee se mies, joka yritti riisua minut, ja se mies, joka oli alasti autossa ja halusi palveluita, ja se mies, joka veti minut taksiin ja halusi viedä asuntoonsa. Lopuksi tulee se, kun olimme äidin ja pikkusiskon kanssa nukkumassa, ja se mies tuijotti meitä istuessaan tuolilla. Se vain tuijotti ja tuijotti, ja tiesin, että sillä on kolme pyssyä kaapissa. En uskaltanut katsoa, vaan olin liikkumatta kasvot tyynyssä. Se repii korvakorun korvasta tukistaessaan, ja vetää tukasta lattialle, ja satutan selkäni kaatuessani. Se uhkaa hakata minut ja käy kimppuuni, mutta onneksi pikkusiskoni pelastaa minut kuivaustelineellä, joka on niin kevyt, ja kuitenkin niin iso, että hän jaksaa nostaa sen ja tunkea sen miehen ja minun väliin. Se mies katsoo minuun hullun katseella ja alan itkeä, sen edessä, nolaan itseni. Se tukistaa, ja kaadun puisen tuolin kanssa keittiön matolle, mummun katsoessa vierestä ja kauhistellessa. Se heittää minut seinään, se tulee kylpyhuoneeseen katsomaan, kun olen suihkussa. Se tulee koskemaan ja tervehtimään, kuin olisimme läheiset, ja tekee sen vain kiusatakseen, kun tietää, etten toisten edessä halua draamaa. Se valehtelee, se pilkkaa äitiä, se varastaa säästöni pöytälaatikostani ja se heittää minut kylpyhuoneeseen ja lukitsee sinne. Ja kieltää menemästä kouluun, mikä idiootti, kieltää 13-vuotista menemästä kouluun, ihan niin kuin sinne olisi silloin halunnut mennä. Menin kuitenkin, kotona oli pelottavaa. Se käskee minut huoneeseeni, kun kysyn, mitä ruokaa meillä on, enkä sinä päivänä enää syö, enkä seuraavanakaan päivänä aamiaisen ja koulun jälkeen. Se lyö avokämmenellä, niin, ettei jää jälkeä, ehkä vähän punaista. Se on ihana isi, kun harjoittelen ajamaan pyörällä, ja suuttuu, ja on hetkessä hirviö. Se nauraa päin naamaa. Se sanoo, että olen mielisairas, kun saan valhekuvia päähäni. Se satuttaa pikkusiskoani, ei niin kovaa kuin minua, mutta silti. En voi tehdä mitään, sillä oikeudessa määrättiin, että pikkusiskon pitää olla siellä, eikä se mies, siskoni isä, päästä sitä pois. Se mies vetää kivuliaasti perässään, se ilmestyy koulun ruokalaan kuin tyhjästä, se tukistaa niin, että niska vääntyy taakse, tukistaa uudestaan ja uudestaan. Sen käteen jää kourallinen vaaleita hiuksiani, jotka se kai heittää roskiin. Se on ihana isä taas Tenerifella, eikä suutu kuin kerran. Se pelottaa, kun se katsoo ovella, kun se tukistaa, kun se lyö maahan. Ja se tulee joka yö takaisin, vaikka olen poissa sen luota jo viidettä vuotta. Kaikki tulevat takaisin, enkä pääse niistä eroon, ja olen valveilla.

Kello on 02.42, ja Henrik nukkuu sikeästi. Menen nukkumaan, ja yritän ajatella vaikka ylppärimekkoani. Minun on pakko nukkua, sillä päätä särkee ja silmät painuvat kiinni. Toivottavasti ne tekivät minulle jo tarpeeksi kiusaa tältä yöltä.

minä masennun

en kirjoita´enää.

hän on väärässä

Yksi sanoi Facebookissa Kentin videolle, ettei ole taidetta laittaa peräperään outoja ja hämäriä metaforia, joilla on 5000 eri tarkoitusta, vaan, että taidetta on sanoa asiat konkreettisesti, mutta hyvin ja kauniisti. Hän on väärässä, sillä taide on juuri sitä, jolla on 5000 ellei jopa 50 000 eri asiaa tarkoittavia metaforia, jonka perimmäiseen totuuteen kukaan ei ikinä pääse, vaan hermeneuttisen kehän avula kaivautuu aina vain syvemmälle ja syvemmälle spiraalin tavoin. Taide on juuri sitä, joka saa ihmiset ajattelemaan, kuvittelemaan ja etsimään. Jos kaikki annetaan valmiina, se ei ole taidetta.

Maailmasta minuun ja minusta maailmaan

Kerran kirjoitin niin paljon, ja niin usein, että tyhjenin täysin. Olin imenyt maailmasta paljon, ja annoin sen sille takaisin täysin, niin, ettei minuun jäänyt mitään. Sen jälkeen lopetin kirjoittamisen, jotta voisin puhua, jotta minussa olisi taas jotain. Aloin imeä kovaa ja nopeasti, kaikkea, mitä edestäni löysin.
     Nyt olen imenyt maailmasta paljon. Olen tupaten täynnä, joten olen taas alkanut kirjoittaa, etten räjähtäisi. Kirjoitan kaikkialle; kirjoitan päiväkirjaan, kirjoitan blogeihin, kirjoitan kirjaa, ja kalenteriini, ja satunnaisille lappusille, joita eteeni sattuu, kirjoitin jopa runon hygieniapassi -kuitin taakse. Tekstiä tulee, sitä pursuaa kovalla voimalla, ja minä puhun. Puhun paljon, puhetta tursuaa, liiaksikin. Kukaan ei enää jaksa kuunnella, sillä puhun vain, taukoamatta.
      Kirjoitan, sillä en jaksa enää puhua, kasvolihakseni ovat täysin uupuneet. Eikä kukaan enää jaksa kuunnella. Säälin kuuntelijoitani, ja siksi kirjoitan. Voisin kirjoittaa enemmänkin, niin puhuisin vähemmän. Ikinä ei ole liikaa tekstiä.
       Ilmiö on kuin H2O:n kierto Maapallolla. Vesi sataa pilvistä maahan, maa käyttää sen, ja vesi höyryää takaisin pilviin. Samalla tavalla imen maailmaa, käytän kaiken, mitä siitä saan, ja annan takaisin, jotta voisin saada sen taas. Olen tyhjä ja täynnä vuorottain.

Piilotettu kyynemeri

On helppo sanoa,
että vihaan.
Mutta en minä vihaa,
minä kaipaan.
Siksi minä itken.

Eivät ne ole kyyneliä vihasta,
vaan kaipuusta.
Vesi valuu noroina puroiksi,
joeksi, mereksi,
eikä sitten enää ole muuta,
kuin kyynelmeri,
täynnä kaipuuta.

Sitä vain on niin vaikea sanoa,
että kaipaan.
Helpompaa on vajota,
olla kuoressa,
ja sanoa, että vihaan.

Mutta en minä vihaa,
minä vain kaipaan,
salassa muilta.