Kun minulla on maailma

Ihmiskunta on niin omituinen. Kuinka onkaan onnistunut kehittymään tällainen sosiaalinen monimutkaisuus? En tajua. En tajua mitään siitä sosiaalisuudestakaan, olen sosiaalivammainen. Toisaalta, koska sosiaalisuutemme on niin hirvittävän monimutkaista, kukaan muukaan ei oikein ymmärrä sitä, ainakaan täysin, ja voin olla siinä suhteessa hieman rauhallisempi, etten ole ainoa tohelotumpelo, joka on täysin ulalla kaikesta sosiaalisesta käytöksestä. Haluaisin olla sellainen siisti tyyppi, sellainen, jonka ihmiset haluavat jokaisiin rientoihin, ja jonka seurasta kiistellään. Seurastani ei ole ikinä kiistelty, eikä minulle soiteta. En ole vammainen, enkä ilkeä ainakaan tiedostaen, vain outo, näköjään. Ystävänikin ovat kai vähäsen outoja. Mm. Mietin juuri vähän aikaa sitten, ettei tällä millään ole oikeastaan mitään väliä. Elän Eilin filosofian mukaan, eli jokainen ihminen tekee vain jotain, ja niin maailma pyörii. Näinhän se meneekin. Kaikki tekevät jotakin, ja arvoa annetaan sen mukaan, mitä kukin arvostaa, siispä aion tehdä sitä, mitä huvittaa ja lopettaa stressaamisen jostakin helvetin sosiaalisesta statuksestani. Ei se kuitenkaan kovin paranisi, vaikka yrittäisinkin. En sentään ole sellainen samuli (anteeksi, Aran sanat ovat totta), toivottavasti (vaikka mistä minä sen itse voisin tietää). Aion olla sosiaalisesti vammainen ja soittaa viulua niin hullunintohimoisesti, että kielet kuluvat ja napsahtavat poikki, aion kirjoittaa niin, että sormenpäihin sattuu ja aivot läkähtyvät, aion opiskella ja lukea niin, että korvista lentää tieto ulos ja sisään, ja aion rakastella ja syödä. Aion katsoa maailmaa ja nauttia visuaalisuudesta ja aion nähdä minulle rakkaita ihmisiä. En minä tarvitse mitään sosiaalista statusta, kun minulla on maailma.