Teen tutkimussuunnitelmaa demokratianvastaisen aktivismin kokemuksen konstituutiosta, ja selatessani PVL:n sivuja alkaa inhottaa

 Ehkä se kertoo siitä, että tätä asiaa tulisikin tutkia, ja sitä pitäisi tehdä jonkun, joka ei missään tapauksessa pystyisi pitämään sitä toimintaa ja ajattelua mielekkäänä. Eikä oikeastaan sitä kokemusmaailmaa tarvitsekaan itse erityisemmin ymmärtää. Fenomenologiseen tutkimukseen riittää rationaalinen ymmärrys siitä, että x on toisen kokemus, enkä minä itse voi koskaan (ehkä) kokea sitä. 

Kokemuksen konstituutiota tutkittaessa voidaan kuitenkin eritellä tekijöitä, joita on kokemuksissa noin yleisesti, ja jotka liittyvät suoraan myös demokratianvastaiseen aktivismiin: mm. objektiivisen tiedon kokemus (tähän liittyy evidenssi, siis se, minkä perusteella jonkin ajatellaan olevan totta), tiedon auktoriteetin kokemus (esim. uutisjournalismi, opettaja, "vastamedia", oma mutu jne.), arvottaminen, toiminnan motivaatio, lisäksi aktivismiin erottamattomasti liittyvä oman toiminnan tärkeyden ja oikeudenmukaisuuden kokemus. Nämä ovat transsendentaalisia tekijöitä, siis loogisia muotoja, joita voidaan eritellä kokemuksesta. 

Aika hauskaa on myös huomata, ettei aktivisminfilosofiaa ole tehty kovinkaan paljon. Filosofeja, jotka ovat (olleet) myös aktivisteja, on jonkin verran, mutta jostain syystä aktivismia sinänsä ei ole tutkittu filosofisesti kovin paljon. 

Kuolemasta ja kaipauksesta

"We only understand the absence or the death of a friend in the moment in which we expect a response from him and feel [éprouver] that there will no longer be one. At first we avoid asking the question in order not to have to perceive this silence and we turn away from regions of our life where we could encounter this nothingness, but this is to say that we discern them." (Merleau-Ponty, Havainnon fenomenologia, 2012, s. 82-83).

Maurice Merleau-Ponty varmaan tiesi, mistä puhui. Kokematta läheisen kuolemaa voi olla vaikeaa ymmärtää, mitä kaikkia kokemuksia siihen voikaan liittyä. 

Lähes aina jonkun läheisen kuollessa olen aluksi tuntenut, että haluaisin soittaa tälle ihmiselle ja käskeä hänen lopettaa kuolemisen. Ei ole enää hauskaa, meillä on ikävä, tulisi takaisin. Haluaisin kertoa asioita, näyttää asioita, mm. sen, että näin hänestä unta tai että meillä oli hautajaiset. Mutta tiedän, etten voi. Tiedän, ettei hän vastaa enää siihen puheluun. 

Ehkä tämä puhelun tarve liittyy siihen, että kerran unessani kuollut isäni soitti minulle ja kertoi kuoleman perusasioista. Hän sanoi, että kuolema tulee, kun sen aika on. Joillakin se on ennemmin, toisilla myöhemmin. Ehkä hän itse teki itsemurhan, sitäkin olisin halunnut kysyä häneltä, koska ihan täysin varmaa se ei kai ole. Jos kuolema kuitenkin tulee, kun sen aika on, kai se toisen kuolema tulee hyväksyä, vaikka se johtuisi mistä tahansa syystä. 

Ei se kuitenkaan poista kaipausta. Itken vielä kuukausienkin päästä toisen kuolemasta. Kuolleen läheisen vaatteet tuntuvat aina yhtä tuoreilta ihoa vasten, juuri hänen kaapistaan tulleilta. 

Ehkä omakin elämänhalu sitten loppuu, kun tarpeeksi moni ympäriltä on kuollut. Ikävä painaa, eikä kuolemista tule helpompaa.

Salaisia asioita. Hyvä lukijani, älä nyt oleta mitään, ainakaan ensin kysymättä.

Kun jäät eläkkeelle, 

lähetän sinulle runoni.

Ehkä anonyymina, ehkä en.

Ehkä vaivaannut, ehkä et.

Ehkä rakastut.

Ehkä et.

Tuon sinulle pullon Belliniä,

kuin muistutukseksi ehdotuksestasi,

silloin, kun minä olin vielä pieni.

Kun sinä jäät eläkkeelle,

toivon platonista ystävyyttä.

Ikä on silloin sukupuoli,

ja silloin me olemme heteroita.

Silloin ole minulle domina.

Silloin kehu minua niin kuin kehuit ollessani vielä pieni. 

Silloin kuiskaa, kuinka intiimiä meillä on, silloin kutsu minua kultaseksi. 

Silloin anna minulle kirjasi, joihin olet kirjoittanut nimesi. Tarjoa minulle Cafe Engelissä, ja kutsu kotiisi shampanjalle.

Silloin kosketa minua niin, että polttava jälki ihossani on vielä hetkienkin päästä.

Ole minulle Simone de Beauvoir,

ja minä olen sinulle opiskelija. 

Ole minulle niin kuin olit silloin,

kun olin vielä pieni. 

Mutta niin, etten ole sinun,

että olen kilpailijasi, perijäsi, 

kun et enää ole huipulla. 

Silloin valta-asema on sukupuoli,

ja me olemme heteroita,

ja minä voin olla sinulle eri tavalla kuin olin silloin, 

kun olin vielä pieni.

Weil

Samaistun Simone Weiliin niin kamalasti, mutta salaa. 

Samaistun Weilin mystisismiin, siihen, mitä hän ajattelee Jumalasta ja totuudesta. Mutta Jumalasta on vaikeaa puhua, ja vaikeinta siitä on puhua niiden kanssa, joilla on aiheesta (vahva) mielipide. Koska silloin Jumala katoaa, valuu ikään kuin hiekkana sormien läpi.

Samalla on vaikeaa sitoa aihetta filosofiaan. Filosofia ja mystiikka ovat usein kaukana toisistaan, sillä siinä, missä mystiikka on spekulatiivisempaa ja yrittää etsiä empiirisiä mutta ei-materiaalisia totuuksia, filosofia kyseenalaistaa, purkaa ja päättelee, ja nämä kaksi lähestymistapaa eivät oikein sovi yhteen. Mutta Weil on osannut yhdistää molemmat juuri matemaattisuudella tarkkuudella, joka on filosofiankin ihanne. 

Muistan itseni 14-vuotiaana. Ennen filosofianopintojani ajattelin Jumalaa paljon enemmän, sitten pelossani tulla naurunalaiseksi unohdin koko aiheen, kunnes päädyin istumaan viisi tuntia autossa todellisen muslimin kanssa. 

Tuntuu, että Weilin ikään kuin negaation filosofisessa mystiikassa löydän etsimäni. Kiinnostavaa on se, että olen niin pitkään vältellyt häntä enemmän tai vähemmän tietoisesti, koska myös kärsimyksessään hän on muistuttanut minua liikaa. Nyt onneksi olen saanut jälkimmäiseen etäisyyttä, joten pystyn oikeastaan paneutumaan hänen tekstiinsä reflektiivisesti, hänen työnsä vaatimalla tavalla. 

PS. Viroksi, sielunkielelläni, rakkaus ja armo ovat sama sana.

Eräästä päivästä tänä kesänä

Kuljimme tuhkien kanssa pitkin rantaa,

Kurjet istuivat rantakivillä.

Hautausmaalla oli monttu valmiina,

Niin syvä, että likasin polveni,

Kun kurotin asettamaan uurnan pohjalle.

Heippa.

Kolme kourallista multaa päälle,

Lapiolla loputkin.

Rakastan sinua.

Kuljimme ilman tuhkia pitkin rantaa,

Kurjet istuivat rantakivillä.

Olen nyt 28-vuotias. Aikuisuuteni 10-vuotispäivä. Tarkoittaako se jotakin?

Siinä olen samoilla linjoilla Freudin kanssa, että aikuisuus on lapsuuden traumojen purkamista. Minulla ja Sigmundilla on ainakin samat kokemukset elämästä.

Kaikilla ei tietenkään näin ole, kuten vaikka isäpuolellani, mutta joillain on, kuten minulla ja jo kauan sitten kuolleella Siggellä.

Vihaamani pikkusisarus

Minulla on pikkusisarus,
josta kukaan muu ei tiedä.
Äiti ja mummi tekivät sen
yhteistuumin tietämättään.

Pikkusisarus on sisälläni,
se syntyi ja lukersi korvastani.
Sen lajina on korvamato,
sukupuolena demoni.

Jossain afrikkalaisessa kulttuurissa kuulemma
ajatellaan vauvan rakentuvan rakastelulla
pala palalta,
kunnes se lopulta on valmis syntymään.

Näin sisaruksenikin syntyi,
muttei rakkaudella.
Eikä minun toimestani,
vaan olen sen sijaissynnyttäjä.

Erona vain, että se jäi sisälleni.

Kaipa sitä ärsyttää olla siellä,
ja siksi se huutaa minulle.
Siksi se pilaa kaiken hyvän
ja kääntää huomion itseensä.

Yritän saada kätilöapua
salaa mainitsematta nimeä,
mutta nimen sanominen ääneen vasta
auttaa kätilöä kitkemään.

Peloissani kerron,
kuka on hän,
ja miten syntyi vihaamani
Häpeä Itseinho Sukunimetön.