Kuolemasta ja kaipauksesta

"We only understand the absence or the death of a friend in the moment in which we expect a response from him and feel [éprouver] that there will no longer be one. At first we avoid asking the question in order not to have to perceive this silence and we turn away from regions of our life where we could encounter this nothingness, but this is to say that we discern them." (Merleau-Ponty, Havainnon fenomenologia, 2012, s. 82-83).

Maurice Merleau-Ponty varmaan tiesi, mistä puhui. Kokematta läheisen kuolemaa voi olla vaikeaa ymmärtää, mitä kaikkia kokemuksia siihen voikaan liittyä. 

Lähes aina jonkun läheisen kuollessa olen aluksi tuntenut, että haluaisin soittaa tälle ihmiselle ja käskeä hänen lopettaa kuolemisen. Ei ole enää hauskaa, meillä on ikävä, tulisi takaisin. Haluaisin kertoa asioita, näyttää asioita, mm. sen, että näin hänestä unta tai että meillä oli hautajaiset. Mutta tiedän, etten voi. Tiedän, ettei hän vastaa enää siihen puheluun. 

Ehkä tämä puhelun tarve liittyy siihen, että kerran unessani kuollut isäni soitti minulle ja kertoi kuoleman perusasioista. Hän sanoi, että kuolema tulee, kun sen aika on. Joillakin se on ennemmin, toisilla myöhemmin. Ehkä hän itse teki itsemurhan, sitäkin olisin halunnut kysyä häneltä, koska ihan täysin varmaa se ei kai ole. Jos kuolema kuitenkin tulee, kun sen aika on, kai se toisen kuolema tulee hyväksyä, vaikka se johtuisi mistä tahansa syystä. 

Ei se kuitenkaan poista kaipausta. Itken vielä kuukausienkin päästä toisen kuolemasta. Kuolleen läheisen vaatteet tuntuvat aina yhtä tuoreilta ihoa vasten, juuri hänen kaapistaan tulleilta. 

Ehkä omakin elämänhalu sitten loppuu, kun tarpeeksi moni ympäriltä on kuollut. Ikävä painaa, eikä kuolemista tule helpompaa.