Välihuomio: Tästä blogista on selvästikin tullut teemaltaan tunnekuohuinen, erityisesti melankolisen ja epämääräisen erotiikan sävyttämä useampiin suuntiin (ei välttämättä minun suunnaltani).

Matkalla kohti pohjoista - Mitä oikein tapahtui?

Hirveä ahdistus. "Ahdistuskauppa", nauramme E:n kanssa, jonka kanssa viikoittainen puhelimessa puhuminen on auttanut enemmän kuin mikään muu kestämään kolmen viikon yksinäisen sosiaalisuuden.


Ulkona Klagenfurtissa sataa, eilen yöllä Roomassa salamoi.


En tiedä, mikä hänen reaktionsa oli runooni, jonka hänelle kirjoitin. Ehkä eniten haluan kuvitella, että hän heitti sen pois. Sillä minut hän selvästikin heitti.


En oikeastaan halua kuulla hänestä enää. Sain ystävän, josta tulikin kamala taakka.


En oikeastaan tiedä, mitä tapahtui. Puhuimme tärkeistä asioista, ja keskustelumme lohduttivat minua yksinäisyydessäni. En nähnyt sitä tulevaksi, mutta yhtäkkiä hän tarttui käteeni, veti minut lähelleen ja suuteli. Seuraavana päivänä minua ahdisti, ja yritin vältellä häntä. Nähdessään minut hän puhui minulle todella ikävään sävyyn. Hän ei selvästikään osaa peittää tunteitaan. Näin lapsen silmälasien takana. Sanoin, että olen kihloissa ja että aion todellakin mennä kihlattuni kanssa naimisiin. "Luulen, ettei sydämeni murru", hän sanoi. Olin siitä iloinen.


Hän oli minua kohtaan todella ihana ja ystävällinen. Toivoin, että hän voisi edelleen olla ystäväni tilanteessa, jossa olin vieraiden ja vieraan kulttuurin ympäröimä niin pitkään.


Kai hän olikin, mutta lähentelevä sellainen. Oli toisaalta ihanaa avautua toiselle rehellisesti, mutta toisaalta alkoi hiljalleen ärsyttää, että ystäväni oli seurastani mustasukkainen, erityisesti miespuolisten kavereiden kohdalla.


Mutta olen aina liian ystävällinen kaikille. Toisaalta en olisi halunnut menettää sitä, mitä oli. Sen kuitenkin viimeistään Roomassa menetin.


Sovimme, että menemme samaan hostelliin, koska on kivempaa olla ainakin jonkun kanssa samassa paikassa kuin ihan yksin. Hän ymmärsi asian väärin ja varasi meille romanttisen pariskuntahuoneen.


Alkoi ahdistaa. Halusin paeta. En halunnut olla ihastuneen pikkuveljen kanssa samassa huoneessa. Päätin kestää, mutta jo muutaman tunnin päästä ostin salaa bussilipun illalle. Yritin soittaa E:lle ja kysyä neuvoa painostavassa tilanteessa. Mitä oikein sanoisin palavasti ihastuneelle ystävälleni, joka selvästikin toivoi romanssia Roomassa?


Itsepähän hän kysyi, mitä mielessäni liikkuu. Ei ollut ihan ensimmäinen kerta, kun jouduin sanomaan, että minulla on hänen läsnäolostaan vaikea olo. Tunsin hänen kosketuksensa käsivarrellani ja huokaisin syvään. "Ostitko bussilipun tälle illalle?" hän kysyi yhtäkkiä tajuten tilanteen. Nyökkäsin katsoen alas.


"Älä vihaa minua", sanoin. Tunsin, kuinka hän löi minua henkisesti, odotin fyysistä iskua, jota ei tullut.
"En minä vihaa sinua". Mutta tiesin tuottaneeni hänelle pettymyksen.


Keskustelimme pitkään ja syvällisesti rakkaudesta, ystävyydestä ja toiveista. Olen sitä mieltä, että meistä olisi tullut paremmat ystävät, jos hän ei olisi heteronomisilla ennakkoluuloilla varustettu mies.


Välttelin hänen seuraansa loppupäivän. Hän käyttäytyi vaivaannuttavan lapsellisesti. Minulla oli ihan kiva viimeinen ilta muiden tärkeiksi tulleiden ihmisten kanssa. Hänellä ei ollut. Lopulta hakiessani tavarani hänen luotaan hän oli minulle vihainen ja turhautunut. Halasimme ja pyysin anteeksi.


Ei minulla todellisuudessa ollut mitään anteeksi pyydettävää muilta kuin itseltäni.

Kirjoitin ensimmäisen englanninkielisen ei-runoni

No Poetry

I can’t write poetry in English,

so I’ll just write words.

 

I do not know whether my words are right and rightly put,

but the reason(!) why this is not poetry is that

the aesthetic is not primary

but what is important is the content,

the affirmation,

the implicit secret we (always?) already share.

 

Poor in words,

everything becomes simpler,

thought shuts down,

opens up new possibilities.

 

For feeling, perhaps?

 

Feeling the friendship,

l’aimance,

not asking, what is love?

but listening, responding, being,

and finding what was destined in the way.

 

And what is destined is that

we cannot choose, where to go.

Not going back to where we came from,

because time has already passed,

and we are lost, again.

 

But, please, I ask you,

tolerate the messiness.

Only untruth and naïvité are clear and clean,

what there is, is already decided,

not by you but for you.

 

Be the honest yourself,

be the loving being that you are,

forgive me for not coming with you,

I hope I have given you the gift.

 

Because you certainly gave me one.

 

Yours in friendship,

Simone de Ladybug

Koti-ikävä

Sinä et kuulu tähän maailmaan.


Minä en kuulu tähän maailmaan.


Mutta yhdessä me, jotka olemme täällä, olemme luoneet omamme, ikään-kuin maailmamme.
Emme ymmärrä, mitä ympärillä todella tapahtuu, emme puhu kieltä, emme elä tämän maailman rytmiä. Elämme hotellissa ja syömme tuntemattomien valmistamaa ruokaa. Teemme asioita keskenämme, emme sulaudu pikkukaupungin verkostoihin.


Sitä on olla muukalainen.


Mutta koska sinä et ole ollut täällä alkuunkaan, koska et siis kuulu tähän ikään-kuin maailmaankaan, en osaa ikävöidä sinua tänne.


Mutta ikävöin kotiin.


Sinä olet minun kotini.

Vieraslajina

Vieraissa maissa olen vieraana lintuna, muuttolintuparven seassa kummajaisena.


Täällä muuttolintuparvessa on kotiani muistuttavia toisia, ja monissa näen jonkun kaipaamani ystävän. On vaikeaa muistuttaa itselleen, etteivät he ole noita samoja ihmisiä.


Kaikkein eniten kaipaan läheisyyttä ja sitä, että joku halaisi. En ole pitkään aikaan ollut näin pitkään ilman oikeaa halausta.


Muuttolintuna kaipaan kotiani, teitä, sinua.


Sydämeni takoo, kun tunnen, kuinka toiset linnut katsovat minua ja minä heitä, kuinka kaipaan ystävää ikävääni. He yrittävät ymmärtää minua kuin kielenvikaista, kuin erilaista laulajaa, joka en osaa ihan yhtyä heidän lauluunsa.


Sitten on niitä, joiden tunnen katsovan minua intensiivisemmin, ujosti, vähän hymyillen ja hieman hätäisesti naureskellen. Se pelottaa. En halua satuttaa heitä tai pesääni kotona.


Nyt olen istumassa oksalle kahdestaan yhden kanssa. Uskon, että pitää vastata hänen sirkutteluunsa kertomalla rengastajastani, rakkaastani.




PS. Olen Italialaisessa pikkukaupungissa englantia äidinkielenään puhuvien (tai melkein) keskuudessa ainoana, jonka opiskelu-, työ- ja arkikieli ei ole englanti.