Jatkuvan ahdistuksen väistyessä huomaan olevani kykeneväinen moniin asioihin, jotka ovat aikaisemmin olleet minulle tuntemattomia. Päällimmäisinä näistä ovat innostus ja nopea, selkeä(mpi) ajattelu.
En jatukuvassa ahdistuksessani ole tajunnut olevani ahdistunut, ja vasta kun jatkuva ahdistus on väistymässä, huomaan maailman ympärilläni sellaisena kuin en koskaan ole sitä nähnyt mutta joka on ollut siellä koko ajan. Uskon, että moni muu on kokenut maailman tällaisena, ilman, että olisin ollut tietoinen tästä mahdollisuudesta.
Maailma näyttäytyi minulle viime keväänä ensimmäistä kertaa täynnä ärsykkeitä, värejä, tunteiden herättäjiä ja jopa iloa ja innostusta. Hämmentyneenä huomasin olevani aistimusten ansiosta kovin väsynyt, mutta onneksi eri tavalla kuin masentuneena. Kaikkea tuntui olevan niin paljon, ja olin kykeneväinen kokemaan sen kaiken. Pystyin myös innostumaan kokemastani sekä siitä, mitä kokemani implikoi.
Pystyn yllätyksekseni innostumaan taas, tällä kertaa filosofiasta eli siitä, mitä ainoana asiana todella haluan tehdä. Filosofia, jota olen siis koko ajan rakastanut, tuntuu ensimmäistä kertaa voimaannuttavalta ja joltakin muulta kuin väsyttävältä. Tuleva kesäkoulu ei herätä pelkoa, (lisää ja eksplisiittistä) ahdistusta, stressiä tai tympääntyneisyyttä, vaan innostusta tulevasta, kysymyksiä keynote-puhujille ja iloa siitä, että voin keskustella vertaisteni kanssa. En ole koskaan aikaisemmin tuntenut näin, ja olen sentään tekemässä väitöskirjaa tältä alalta. En tiennyt, että näin voi tuntea, ja olen ihmetellyt muiden jaksamista filosofian parissa ilman, että sen jatkuvasti ajattelisi vievän vain toisiin, niihin kaukana siintäviin kiinnostaviin juttuihin. Kyse ei siis olekaan ollut siitä, että kiinnostavat asiat tapahtuisivat tulevaisuudessa, jota en osaa kuvitella, vaan siitä, etteivät tunteet ole heränneet, koska ahdistus on täyttänyt ihan kaiken.
Se ahdistus on täyttänyt jopa ajattelun ja kyvyn kuvitella, että osaisi ajatella. Selvästikin ajattelu on jossain määrin onnistunut aikaisemminkin, koska olen selviytynyt kunniallisesti maisteriksi asti ja saanut tohtorikoulutettavan työpaikan yliopiston tutkimusprojektissa. En kuitenkaan ole osannut ajatella nopeasti ja selkeästi, vaan ajatukset ovat muhineet piilossa ahdistuksen alla ja pulpahtaneet pintaan harvoin, vaikkakin sitäkin kiinnostavampina. Ne eivät kaikeksi harmiksi ole heränneet oikeina hetkinä mm. silloin, kun olen istunut konferenssiyleisössä, seminaarissa, tentissä tai keskellä kiinnostavaa keskustelua, vaan silloin, kun olen ollut itsekseni menossa nukkumaan tai kävelemässä jonnekin, missä akateemisia piirejä ei ole ollut lähettyvillä. Harmittaa, mutta olen iloinen siitä, etten olekaan tyhmä. Olen vain ollut ahdistunut ja nälkäinen.
On pelottavaa ja samalla hämmentävää, kuinka ahdistus voi vammauttaa ihmisen niin totaalisesti ja pahemminkin vielä kuin omalla kohdallani. Ahdistus sotkee kaiken siten, ettei muista vanhaa, eikä pysty keksimään uutta tai edes havainnoimaan. Ahdistunut ihminen on kuin osittain aivokuollut tai ainakin mentaalisilta ja kognitiivisilta kyvyiltään vajaa. Koska kognitiiviset kyvyt eivät toimi, ei toimi myöskään sosiaalisuus, koska ahdistus ei päästä harsonsa alta läpi yhtäkään edes reflektoimatonta ajatusta siitä, mitä sanoa, milloin hymyillä tai miten toimia.
En tiedä, olisiko sairaslomasta mitään hyötyä ahdistuksen aikana, koska ahdistuksen hoitamiseen menee niin pitkään. Toisaalta, jos todella saisi hyvää hoitoa ja pystyisi keskittymään paranemiseensa, ehkä ahdistksesta paranemiseen ei menisi niin kamalan kauan. Olen iloinen, että ahdistukseni on hiljalleen alkanut väistyä vuoden psykoterapiahoidon jälkeen, mutta tänä hetkenä, nyt, kun olen käynyt psykoterapiassa puolentoista vuoden ajan, ensimmäisestä soitostani YTHS:lle on kulunut kolme ja puoli vuotta. Sen ensimmäisen soiton jälkeen olin niin sekaisin, etten tajunnut, missä olin (olin Aleksandriassa yliopistolla).
Olen iloinen ja kovin onnellinen. Päivittäin yllätyn omasta ajattelukyvystäni ja siitä, kuinka paljon ideoita, argumentteja ja luku-, kirjoitus- ja tutkimuskykyä on ollut peitossa ahdistusharson alla. Ilmeisesti ajatteluni on kehittynyt huomaamattani ja nyt pääsen nauttimaan siitä.
PS. En tiedä kumpi on pahempaa, ahdistus vaiko masennus. Olen viime aikoina pystynyt jonkin verran erottelemaan niitä, sillä ne tuntuvat erilaisilta ja pahenevat eri hetkinä ja erikseen,. Pahin mahdollinen versio on kuitenkin niiden kahden omaaminen samaan aikaan, jolloin kaikki on ihan mahdotonta. On ihmeellistä, että siitä kaiken mahdottomuudestakin voi selvitä, eikä ainoa vaihtoehto olekaan kuolema.