Demoni katselee iloisena maisemia ja on saanut jo anteeksi

Ei anteeksianto mennyttä muuta, mutta helpottaa nykytilannetta. Sain sen hallintaan reflektoidessani, ja konferenssi-illallinen meni oikein hyvin. Tutustuin uusiin ihmisiin ja keskustelin kiinnostavista filosofisista ja tiedepoliittisista kysymyksistä. Tuli euforinen olo, kun pääsin eroon demonin kahleista, ja oloni oli jopa maanisen iloinen. Onneksi sekin tasaantui, kun menin pitämään omaa esitystäni eilen. Demoni tuli kuiskimaan ja kutittelemaan, jotta esitelmäni menisi huonosti, mutta vaikka se sai minut uskomaan olleeni surkea ja sekava, sain hyvää palautetta ja paljon kysymyksiä.

Ehkä demonini on kateellinen. Olen yrittänyt kertoa, ettei mitään syytä kateuteen ole, niin kuin ei ihailuunkaan. Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole saanut kumpaakaan osakseni. Nehän eivät kuitenkaan ole (ainakaan suoraan) omia ansioitani - jos niitä nyt ansioiksi voidaan edes laskea - , sillä kyse on toisten tunteista. Samalla tavalla demonini tuntee vahvoja tunteita minua vastaan ja yrittää pilata kaiken hyän. Otan usein sen tunteet ja ajatukset huomaamatta omikseni, vaikken haluaisi. Unohdan jopa joskus, ettei demoni ole osa minua.

Istun bussissa paluumatkalla pohjoismaiden fenomenologiakonferenssista. Demoni ei melkein antanut minun nukkua, vaan haki jatkuvasti huomiota väittämällä, että olin ollut typerä, sanonut vääriä asioita, käyttäytynyt huonosti ja ylipäänsä hukannut kaikki hyvät mahdollisuuteni tutustua niihin ihmisiin, joita oli paikalla. Sain kuitenkin nukuttua pitkään, yhteensä varmaan 12 tuntia (konferenssit ovat yllättävän uuvuttavia).

Ajattelin aluksi kostaa demonille ja sulkea sen pimeään ja eristää maailmasta. Olenhan minä kuitenkin demonin koti ja hallitsija, ja minulla on valta tehdä sille, mitä huvittaa (silloin, kun se ei saa yliotetta). Kosto on kuitenkin vain pahan kierteen jatkamista. Siispä päätin antaa demonin katsoa kanssani kauniita Liettuan maisemia ja keskustella sen kanssa. Demoni ei ole ihan varma siitä, miksi sen pitää olla niin ikävä minua kohtaan, kai se on sen luonto. Annan demonille anteeksi, mutten hyväksy sen tekoja. Kerron sille, ettei ole ok sanoa toisille ikäviä asioita, jotka eivät ole totta. Jos demoni ei voi luonnolleen mitään, vaan yrittää estää minua ajattelemasta, olemasta sosiaalinen tai uskomasta itseeni, tiedän, että kyse on vain demonin tarpeesta saada huomiota.

Ehkä ystävystymällä demonin kanssa siitä voisi tulla minulle daimonion. Ehkä se silloin voisi olla kykenevä kertomaan minulle itsestäni sellaisia tosiasioita, joita en itse huomaa, kuten että olen työskennellyt liikaa ja pitäisi levätä (nyt tosin tajusin tämän itsekin ja luen Silmarillionia Habermasin sijasta).

Edellisen päällä ja edellisissä olotiloissa, erittäin ensimmäisen maailman ongelmia

Ahdistaa ihan mielettömän paljon. Tajusin sen tänään, kun ihmettelin, miksen taaskaan kykene ajattelemaan mitään, kun eilen se sujui niin hyvin.

Olen Gdanskissa pohjoismaiden fenomenologiakonferenssissa ja voisin tutustua kaikkiin kiinnostaviin ihmisiin ja kuunnella ja saada tietää kiinnostavia asioita. Jostain syystä en kuitenkaan pysty.

Vaika täällä on ihana ilma ja kaikki(han) on hyvin, päässä on jatkuvasti olo kuin joku puristaisi aivoja kasaan. Tuntuu, että olen väärässä paikassa ja että olen kamala huijari. Sinne Ouluunkin sain itseni huijattua, vaikka joku oikeasti hyvä olisi sen(kin) paikan ansainnut.

Olen ihanassa hotellissa ihanien ihmisten kanssa, täällä on ihana ilma ja saan kuunnella ihania esitelmiä. Kaikki on hyvin.

Mikään ei ole hyvin.

Mielenterveysongelma on todellinen demoni. Se pilaa kaiken, maalaa kauniin päälle pelkkää pikeä, johon hukkuu, eikä oma huutokaan kuulu. Sokrateen daimoni sentään kertoi hänelle, mitä sanoa ja mitä tehdä, omani vain käskee olemaan hiljaa ja itkeä itsekseni.

Olen katsonut itseäni peilistä ihanan hotellin "junior suite"n peilistä, joka on isompi kuin meidän keittiömme. En ole lihonut yhtään. Olen edelleen luinen ja pelkään näyttäytyä missään ilman vaatteita tai edes kahta kerrosta, sillä näytän nälkiintyneeltä, Jeesukselta ristillä. Niin kuin Jeesus, myös minä kuolen ennen aikojani, mutten heidän tappamanaan, vaan ei-kenenkään.

Trauma nousee pintaan. Kuulen ihmisten lauseet, enkä halua osallistua. Näen hymyilevät kasvot, mutten osaa ottaa osaa. En osaa hymyillä. Näen huolestuneen ilmeen entisen ohjaajani kasvoilla. Hän taitaa tietää, mutten halua näyttää, en halua hänen tietävän, tai kenenkään. En halua kenenkään huomaavan. Silti en voi peittää, enkä varsinkaan näytellä roolia, joka olisi se, mikä haluaisin olla.

Etsin rationaalisia syitä, mutten löydä yhtäkään. Irrationaalisuus on sitä, mille rationaalisuus on sokea.