Ikuinen valkoinen kihlattu

Valkoinen masennus tulee esiin, kun jokapäiväinen ahdistus on sulkeistettu. Niin kuin valo tai kokeminen itsessään paljastuu kaiken taustalla kytevä kykenemättömyys, jonka epätoivo näyttää taas kerran toteen.

En osaa edes sanoa mitään. Voin toki paremmin kuin ennen, mutten voisi edelleenkään sanoa, että minulle kuuluisi hyvää. Hävettää olla minä ja itkettää jatkuvasti.

Mulla ei ole apurahaa, mitään positiota, enkä ole kukaan.

EN OLE KUKAAN.

Hävettää. Tuntuu mahdottomalta olla olemassa, kun ei ole täysin. Haluaisin olla henkilö eli jotenkin varteenotettava, mutta jatkuvan ahdistuksen poistuttua (ei niin, etteikö ahdistaisi edelleen usein) saan jatkuvasti huomata olleeni ja olevani kaikin puolin huono ihminen, vaikka vilpittömästi haluaisin olla juurikin päinvastaista. Minulla ei yksinkertaisesti ole paikkaa maailmassa, mutta ollakseni täysin ihminen tarvitsisin sen paikan.

Jos en voi tehdä filosofiaa, en halua elää. En siis halua enää jatkuvasti kuolla, mutta ei se nyt oikeastaan haittaisikaan. Lähinnä on kuitenkin epätoivoinen olo siitä, etten voi jatkaa näin, mutta ulospääsyä ei näy. Haluaisin olla vihainen jollekin, mutta lopulta on täysin omaa syytäni, etten ole vakavasti otettava tai tee hyvää filosofista työtä (tiedän, että muutamat ihmiset eivät ole kanssani samaa mieltä, mutta koska he eivät ole kanssani samalla alalla, en uskalla luottaa täysin heidän arvioonsa). En tiedä, mitä tehdä. Kuoleminen toki helpottaisi, en enää olisi solmussa, josta en pääse pois. En kuitenkaan aio enää tappaa itseäni, ja jokapäiväinen selviytyminen on saavutus, jonka lasken itselleni ansioksi.

Ehkä vaadin liikaa, kun haluaisin tehdä elääkseni sitä, mikä on ainoa asia, jota jaksan päivästä toiseen tehdä. Ei väitöskirjan tekemisessä ole mitään ihmeellistä, se on työskentelyä siinä missä mikä tahansa muukin. Hyvän tieteellisen tutkimuksen tekeminen onkin sitten eri asia, enkä tällä hetkellä näe, että minusta olisi siihen. Tavallaan ei ehkä tarvitsisikaan, mutta tarvitsisin kuitenkin jonkin paikan.