Huomautuksia Nietzschestä

Jäin miettimään O-P:n kommenttia tekstiin meistä nousemassa maailman aamuhämärissä. Mietin samantyyppisiä asioita aikaisemmin seminaarissa, kun luimme joukolla Zarathustraa. Seuraavaksi siis tykittelyä suoraan ajatuksista. Pahoittelen lukijalle mahdollisia epäselvyyksiä, otan vapauden käyttää vaikeita käsitteitä ilman selityksiä, sillä rakkaat lukijani varmasti saavat paremman käsityksen jokaisesta käsitteestä "res cogitansista" sartrelaiseen "vapauteen" jostain muualta kuin minun naputteluistani.

Olin edellisessä kohdassa väärässä yli-ihmisen suhteen. Yli-ihmistä tai yli-ihmisyyttä ei saavuteta, vaan ihminen on yli-ihminen silloin, kun on kehittynyt itse merkityksensä ja päämääränsä luovaksi yksilöksi, eräällä tavalla autenttiseksi, vapaaksi sartrelaisessa mielessä, vaikkakin huomioiden kehonsa (toisin kuin Sartren tekstistä voisi ymmärtää), tullessaan tietoiseksi kehollisuudestaan. Yli-ihminen ei ole laumaeläin, toisin kuin ihminen, sillä vaikka yli-ihmisen ei tarvitsekaan olla erakko, on hän itsenäinen, eikä ollakseen tarvitse pakonomaisesti muita ollakseen olemassa, toisin kuin ihminen, joka aina tarvitsee toista peilatakseen omaa olemistaan. Yli-ihminen on vallassa, eikä siis ole toisen hallittavissa esimerkiksi foucault'laisen biovallan keinoin. Yli-ihminen ei esimerkiksi ole ylipainoinen tai syntinen, koska ne säännöt eivät päde häneen, vaikka hän tekisi tai olisi jotakin samaa kuin ylipainoinen ja syntinen ihminen. Yli-ihminen on siis erossa täytymisestä, "minun pitää" -tilasta ("ich soll"), ja on "minä haluan" -tilassa ("ich will"), jolloin yli-ihmisessä on samaa kuin Aristoteleen hyveellisessä, joka erona voimakastahtoiseen toteuttaa hyveitä täysin omasta tahdostaan sen sijaan, että tekisi niin kuin kuvittelee, että kuuluisi tehdä. Yli-ihmisen ja hyveellisen ero näyttäisi kuitenkin olevan se, ettei yli-ihminen toimi hyveellisesti moraalisessa mielessä, vaan on moraalin yläpuolella ja toimii siten kuin näkee oikeaksi (mutta juuri oikeaksi, minkä takia yli-ihminen ei voi toimia väärin), kun taas hyveellinen ihminen ainakin oman ymmärrykseni perusteella toimii enemmänkin yleisemmin määriteltyjen hyveiden puitteissa, ja Aristoteleshan määrittääkin näitä kourallisen. Toisin kuin usein harhaisesti luullaan, yli-ihminen ei kuitenkaan ole nihilisti siinä mielessä, ettei arvottaisi tekoja, hän vain arvottaa ne itse. Erona viimeiseen ihmiseen yli-ihminen on siis onnellinen tavalla, johon sana εὐδαιμονία viittaa, vaikkei tavoittelekaan onnea tai pidä sitä tärkeänä, sillä toimii merkitystensä puitteissa ja kohti päämääriä, kun taas viimeinen ihminen haluaa onnea ja väittääkin saavuttaneensa sen passiivisessa toimettomuudessaan, flegmaattisessa rauhassaan.

Mitä tulee luontoon ja yli-ihmiseen, niin yli-ihminen on tietoinen luonnostaan eli luonnosta itsessään. Hän ei siis missään mielessä kulje takaisin luontoon, hän vain huomaa sen. Zarathustran luku kehonkieltäjistä kuvaa tätä tilannetta hyvin: kehonkieltäjä uskoo olevansa vain kartesiolainen res cogitans, Ich, joka on muuta kuin kehonsa, ja siksi näkee itsensä vääristyneesti, eikä voi ymmärtää olemistaan. Nietzschen mukaan ihminen on kuitenkin Selbst, kehollinen Ich, eletty keho Merleau-Pontyn kehittämässä mielessä. Minulla ei siis ole kehoa, vaan pikemminkin, minä olen se. Emme toisin sanoen missään vaiheessa ole irtautuneet luonnosta, käsite on vain syntynyt tekemään eroa kehollisuuden ja jumalallisuuden, ration, väitetyn objektiivisuuden, välille, vaikka jälkimmäinen on harhaa ja siksi saavuttamattomissa. Emme siis kulje "takaisin", tulemme vain tietoisiksi itsestämme. Siispä humanismi ei voikaan olla, kuten O-P sanoi, umpisokeaa ihmisrakkautta, vaan itsetietoisuuden projekti, jonka kautta ihminen vapautuu ei-kenenkään vallasta ja ottaa vallan itselleen.

Eikä ole siis niin, että yli-ihminen ei olisi ihminen siinä mielessä kuin "ihmisen" arkikielessä ymmärrämme. Lajinsa edustajana ihminen ja yli-ihminen ovat toki samaa lajia, mutta yli-ihminen on parempi, vapaa, toisin kuin ihminen.

Rakkausrunoja Pariisista

Olen katsellut.

Olen katsellut niin, että
maaima huokuu minussa.

Se huokuu hukkuen ja haluten ulos, ettei
kuolisi omaan itseensä.

Olen katsonut sinuun,
katsonut niin, että
haluan huutaa, kertoa,
näyttää poskillesi nousevan aamuruskon,
ranskalaisen parvekkeen lasisen katseen,
amerikankahvistasi välkkyvän kuvasi,
sen kermaisen hymysi,
joka katsoo espressokupin krumeluuriin pohjaan.

Olen katsellut sinua niin kuin sinä olet maailmassa pitäesi sisälläsi kaiken sen,
minkä minä vain näen,
sillä minulle sinä olet maailma ilman immanenttia ainoastaan,
olet se, mistä aamuaurinko huokuu minusta.