Nousemme lentoon iltahämärissä

Tajusin äsken, että meidän sukupolvelle on annettu jotakin historiallisesti todella merkittävää. Me ollaan nimittäin sitä, mistä Hegel puhuu sanoessaan Minervan pöllön nousevan lentoon vasta iltahämärissä. Me ollaan sitä ensimmäistä sukupolvea, joka maailmanlaajuisesti todella tajuaa, mikä on ihmisen ja luonnon suhde sen kaiken humanistisen ihmiskeskeisyyden ja "luonnon ylittämisen" jälkeen: ihminen on osa tätä, me ei olla, eikä tulla koskaan olemaan, luonnon yläpuolella, ainakaan ennen kuin ymmärretään luonto itsessämme ja pystytään hallitsemaan sitä. Valitettavasti me taidetaan myös jäädä viimeiseksi sukupolveksi, sillä meitä nuoremmat, ne, jotka on nyt taaperoita, ei ehkä tule koskaan elämään mahdollisuutta sivistää itseään, vaan joutuu vain taistelemaan eloonjäämistään (niin kuin mekin, mutta ehkä keski-ikäisinä tai vanhempina sillä ei ole meille enää niin paljon väliä).
       Nietzsche puhuu yli-ihmisestä. On surullista, ettei sitä ole saavutettu, eikä ihmisen typeryyden takia kai koskaan tulla saavuttamaankaan. Olisi toki mahdollista, että me olisimme ne, mutta metaania vapautuu jo ikiroudan alta, mikä tarkoittaa sitä, että vaikka olisimmekin se pöllö, yli-ihmiset, ei meillä ole tilaisuutta elää ja nostaa lajiamme todellisiksi hallitsijoiksi. Me jäämme kaikki farssiksi, jotka idioottimaisuudessaan tappoivat itse itsensä (huom., tässä en viittaa mitenkään planeetan vaurioittamiseen, sillä bakteerit, kasvit ja jotkut eläimetkin kyllä selviävät, vaikka me tuhoiaisimmekin elinolosuhteemme).
        Jokaisen tilanteeseen heräävän mielessä pyörii kysymys siitä, miksi kukaan ei tee mitään (vaikka kyllä jotkut jotain tekevätkin). Piilottelu, kieltäminen ja prokastronointi on inhimillistä. Ihminen on tunteellinen, ja vain sairas, eli yleensä psykopaatti, on täysin rationaalinen. Siispä olen pessimisti, sillä pelko ei ole mukavaa, ja ilmastonmuutos on ahdistavin asia nykyajassa, ja emotionaalinen ihminen (eli normaali) yrittää kaikin tavoin kätkeä pelkonsa ja katsoa poispäin, jotta voisi elää elämäänsä huoletta samoin kuin on aina ennenkin elänyt.
       Kaikesta huolimatta meidän jälkeemme ei tule enää ihmiskuntaa, ainakaan, jos meno jatkuu samanlaisena kuin tähän asti. Ei kannata enää kääntää katsettaan tai kieltää ilmeistä: tämä on ihmiskunnan aiheuttamaa, ja maaliskuu 2016 oli 11. kuumin kuukausi koko lämpötilamitatun ihmiskunnan historiassa, ja Siperiassa maa tärisee ennen näkemättömästi jo 10 vuoden ajan, kun ikiroudasta sulanut metaani vapautuu ilmakehään, toisin kuin koskaan aikaisemmin. Tiedon saamiseen riittää varovaisten Hesarin uutisten lukeminen, ja informaatiota aiheesta löytyy kaikkialta. USA:n presidentinkin herääminen tilanteeseen kertoo sen vakavuudesta (kuten kaikki tiedämme, se valtio ei ole parhaiten kunnostautunut muusta maailmasta välittämisessä, joten heillä on tässä oma lehmänsä erittäin syvällä ojassa).
       Tässä on jotakin eksistentiaalisesti kutkuttavaa ja vapauttavaa. Me emme tule jäämään historiaan, sillä vanhempiemme sukupolvi tuhoaa historiaamme tietämättä, mitä tekevät. Voisin antaa heille anteeksi, mutta olen luopunut Jeesuksesta, uskonnolla ei ole enää väliä, sillä se ei tule välittymään eteenpäin. Voimme juoda viiniä ja tupakoida rauhassa, sillä kuolemme nopeammin kuin päihteiden tappamina. Voimme syödä vapaasti pelkkää vegaanista lähiruokaa, sillä meillä ei ole enää syytä mielistellä vanhempaa sukupolvea ja heidän konservatiivisia typeryyksiään. Sitä paitsi se ja aurinkopaneelit antavat meille viimeisen toivon kipinän golfvirran katketessa, kun Suomen sääolosuhteet muuttuvat ikuiseksi loppusyksyksi ja lopulta kestämättömiksi.

Ps. Jos nyt, hyvä lukijani, aiot väittää, että murehdin liikaa tai pelottelen turhaan, älä tee niin. Oleta, että olet todella väärässä skeptisyytesi suhteen, ja mieti, miksi niin olisi laita. Tee pientä tutkimusta ja ota selvää siitä, miksi maailman päättäjätkin ottavat tilanteen lopultakin vakavasti (sillä pahintahan ei ole se, että planeetta lämpenee, vaan se, mitä kriisejä lämpeneminen tuo jo mukanaan mm. ilmastopakolaisuuden muodossa).

[...]

Se, mitä on virallisten sanojen välissä, itsensä poisleikkaamana, on yleensä olennaisinta.


Ilon piikkejä nousee hetkittäin. Ylhäältä on tosin pahempi pudotus alas kuin alhaalta, eli huono olo tuntuu oikeasti huonolta vasta sitten, kun on hetken tuntunut normaalilta tai iloiselta.
     Toissapäivänä oli hyvä päivä, ja olin pitkästä aikaa illan ei-masentunut ja ei-ahdistunut, eli tunsin oloni normaaliksi. Suurimmalla osalla ihmisistä on todennäköisesti sellainen olo jatkuvasti, ja olen ihan vähän kateellinen. Toisaalta omassa elämässäni on todella paljon sellaista, mistä joku toinen olisi kateellinen, joten ehkä on vain oikeudenmukaista, että itse eläminen tuntuu todella raskaalta.
      Erään ihanan ihmisen itsemurhan jälkeen päätin, etten aio tehdä samaa, ainakaan antamatta mahdollisuutta kieltää tekemästä niin (ei sillä, ettenkö olettaisi ymmärtäväni, miksi se ihana ihminen teki, mitä teki, ja juuri kysymättä muilta). Tuntuisi myös epäreilulta pohjoisessa olevia kuolla täällä, sillä ottaisin siten pois mahdollisuuden todella ymmärtää, että olen lopullisesti poissa. Siispä en tule olemaan loputtomasti poissa.
      Mietin myös istuessani aamupäivällä seminaarissa, että ehkä tämä ongelma aivoissa on syy siihen, että saan niinkin paljon aikaiseksi verrattuna moniin muihin, eikä niin, että tämä ongelma estäisi paljon. Ihmisten seuran ja sosiaalisen median väsyttäessä teen sitä, mikä kiinnostaa, eli filosofiaa ja muita pieniä juttuja, kuten Siksi yliopistoa, ja jossain välissä myös kirjoitan ja luen runoja sekä opettelen hiljalleen klassista kreikkaa ja lisää ranskaa. Eräs opiskelija valitti viime viikolla sitä, että käyttää vapaa-aikansa ystävien ja Netflixin kanssa, eikä siten saa mitään aikaiseksi, joten ehkä etuni on juurikin se, ettei kiinnosta nähdä niin paljon ihmisiä ja katsoa niin paljon viihdettä, että se estäisi tekemästä sitä, mitä rakastaa eniten.


Menen nyt takaisin toteuttamaan rakkauttani viisautta kohtaan, eli jatkan Zahavin artikkeleiden parissa (Zahavi kirjoittaa empatiasta ja kyseisen käsitteen variaatioista Husserlin, Steinin, Lippsin ja Schutzin teksteissä <3 br="">