Ryppyjä rakkaudessa tai niitä rakkaushuolia (ei sydänsuruja kuitenkaan)

Jos olisin filosofi, olisin ensimmäisen asteen viisaudenrakastaja. Elämän ollessa kuitenkin monimutkaisempaa ja täynnä komplekseja yhteyksiä ja tasoja huomaan olevani monennen asteen rakastaja suhteessa viisauteen eli jonkinlainen filofilosofi. Se näkyy juuri niinä hetkinä, kun olen lukenut kaikenlaista fenomenologiaa ihan liikaa monen viikon ajan noin 12 tuntia päivässä, ja lopulta saavuttaessani sen, mitä etsinkin, nukun, juon pullon punaviiniä, luen Vladimir Kamineria ja Claes Anderssonin runoja, syön lusikalla kuivaa mysliä suoraan pussista ja päädyn fb-ystävieni akateemisuuden takia lukemaan artikkelia suomalaisista tutkijoista (voi, kuinka tahtoisinkin päästä osaksi teitä!), jotka saavat sydämeni lyömään kovempaa ja tuntemaan rakkauden kiehuvan sisälläni.
    Olen viime aikoina pohtinut suhdettani filosofeihin ja muihin viisaisiin. Sanoin Aralle hänen vieraillessaan täällä Saksan Oxfordissa, että ihastun filosofeihin juuri kirjoittajina eli teksteinä, eli esimerkiksi Heideggerin tai Merleau-Pontyn tapaaminen henkilökohtaisesti olisi katastrofi, koska henkilö itsessään ei kiinnostaisi lainkaan, vaan "palaisin rakkauden liekeissä" (Niiskuneiti 34 eaa., kommentti aikakoneen äärellä) ainoastaan suhteessani teksteihin. En enää kuitenkaan ole ajoittain niin varma tästä täydellisestä persoonattomuudesta, vaan tunnen sydämen tykyttävän myös ihan elävien ja kohtaamieni akateemikkojen kohdalla, mikä tekee mm. Suomeen palaamisesta hieman pelottavaa.
     Voi toki olla, että ihastuksen tunne kohdistuu pelkkiin hahmoihin, ei niihin ihmisiin itseihinsä, sillä enhän oikeastaan tunne ketään suomalaisista viisaista kovinkaan hyvin. Hahmoihin rakastuminen saattaa kuitenkin olla miltei yhtä vaarallista kuin itse henkilöihin rakastuminen, sillä kohdatessa saattaa olla vaikeaa erottaa mielessäni luomani hahmo todellisesta henkilöstä.
     Nyt nukkumaan, taas Beauvoirin kanssa <3

Jos eksistentialismin ongelma on täydellinen vapaus poistaen kaikki siteet muualle, eli maailmaan ja toisiin, mutta samaa ongelmaa ei ole Heideggerilla, onko Heidegger sitten sittenkään eksistentialisti?

Ja kuinka pitkälle eksistentialismin ja fenomenologian voi erottaa toisistaan? Olen esimerkiksi alkanut suhtautua Beauvoiriin enemmän fenomenologina kuin eksistentialistina, mutta hänet usein määritellään todelliseksi eksistentialistiksi (Sartren ohella). Kuitenkin Beavuoirin taustalla on mm. Husserl ja Merleau-Ponty. Sartrenkin vahvana vaikuttajana on Heidegger, mutta Heideggerin mukaan ihminen ei kuitenkaan ole täysin vapaa, vaan aina jo on maailmassa tietyllä tavalla, eikä ikinä pääse ulos siitä tavasta olla, jossa se aina jo on.

Jos seurataan filosofilinjaa vielä hieman taaksepäin, sieltä löytyy Hegel Heideggerin taustalta. Hegel taas näkee vapauden jonain aivan muuna kuin irrottautuneisuutena (eli sanoisi Sartrelle aika kovaa vastaan), vaan pikemminkin yhteisönä ja järjen seuraamisena, eli toisin sanoen ihmisyyden ehtoina, joissa ihminen aina jo on.

Tällaista tänä yönä. Kun kämppikset tulevat laskuhumalassa kotiin, lueskelen suomalaisia filosofeja ja yritän keksiä kehon ja kuoleman ymmärtämisen yhteyksiä. Olin siis itse juomassa eilen viiniä, siksi perjantai-iltani on vapaa. Nyt menen sänkyyn Beauvoirin kanssa, kirjoitin jo "fenomenologiankin" germinnonyyminä ph:lla.

Gute Nacht meine Lieben und habt ihr schöne Träume <3

Rakkaani

Olen pallokalasi
ja pahoillani siitä,
kuin pieni siili, joka näkee
vaaran, vaikka vaara onkin

valikoiva kuulosi
ja väärä sana väärässä
paikassa, jossa paha olla,
syy ei ole sinussa,

vaan siinä, missä aina on
kuluneissa lauseissa,
ei sinussa, vaan minussa,
vaikka vähän sinunkin.

Ruma, mutta suloinen
on pullistunut äkäinen
pikkuinen ja vihainen
väsyneenä elämään.

Toivon, että rakastat,
vaikka olen piikikäs,
sillä sinutta ei mitään ole,
ei kuolemaakaan jäljellä.