Mitä filosofia on

Laukussa ja lipaston päällä on tällä hetkellä vino pino fenomenologiaa, ja sitä lukiessani sain tänä aamuna mahdollisen oivalluksen. Sain vihdoin jäsenneltyä mielessäni enemmän vastausta kysymykseen: "'Mitä on filosofia?".
   Puhuin tällä viikolla yhden tallinnalaisen filosofiystäväni kanssa filosofian opettamisesta (enimmäkseen lukiossa) ja ihmisten käsityksistä siitä. Käsittelimme opetuksen keskeistä ongelmaa, eli sitä, että opetuksessa keskitytään enimmäkseen filosofian historiaan ja hyvin vähän itse filosofian tekemisen opetteluun. Huomaan, että sama filosofian historiaan painottuminen toistuu oikeastaan myös akateemisella tasolla, eikä tekemisessä niinkään keskitytä filosofian tekemiseen kuin sen historian tutkimiseen. Ehkä siksi metafilosofia on vasta niin lapsenkengissä ja kangertelee.
   Husserlin fenomenologisesta metodista lukiessani törmäsin lauseeseen: "Filosofia on heille ennakkouskomusten kriittistä tutkimista, mutta 'yksi kerta elämässä' ei riitä". (Heinämaa 1996, 54). Tämä tarkoittaa sitä, että tehdessään filosofiaa filosofi pureutuu johonkin asiaan kriittisesti siten, että pyrkii näkemään naiivin katsantotavan taakse (esimerkiksi löytämään jonkin tilanteen todellisen syyn tai maailmanymmärryksen syntymisen monimutkaisen kehityskulun yksinkertaisen eli tässä naiivin käsityksen sijaan). Olennaista on siis kriittisyys.
   Deleuze mainitsee vanhoilla päivillään löytäneensä vastauksen samaan kysymykseen (luulen, että tämä kohta oli kirjassa Haastatteluja, mutten ole aivan varma, asia ei kuitenkaan ole tässä hirveän oleellinen). Hänen mukaansa filosofia on käsitteiden luomista, eli maailmasta uusien asioiden löytämistä ja niiden nimeämistä. Olen kuitenkin asiaa tarkemmin pohdittuani sitä mieltä, että Deleuzen ajatuksessa on se ongelma, että se jättää filosofian ikään kuin puolitiehen päästämättä sitä loppuun minkään asian suhteen. Toki voitaisiin ajatella filosofian olevan ikään kuin matematiikka, ja sen soveltamisen ikään kuin insinööritiedettä (vaikkakaan insinöörit eivät oikeastaan tee tiedettä). Toisaalta soveltavampaa filosofiaa, kuten Foucault'n työtä, sanotaan sitäkin kuitenkin filosofiaksi, ja se vie tutkimuksen paljon pidemmälle kuin uusien käsitteiden löytämiseen, se nimittäin tekee mahdollisilla löydetyillä käsitteillä jotakin. Samaan aikaan filosofiaa on myös mahdollista tehdä, vaikka ei kehittäisikään uusia käsitteitä.
    Filosofia on siis toimintatapa tai tutkimustapa, samoin kuin esimerkiksi matematiikka, johon filosofialla on yhtymäkohta logiikassa. Siksi filosofiaa ei voi tehdä itsessään, vaan sen täytyy aina olla filosofiaa jostakin, esimerkiksi tieteenfilosofiaa, yhteiskuntafilosofiaa tai etiikkaa eli moraalifilosofiaa.
    Erityisen ja muusta akateemisesta tutkimuksesta erottavan filosofiasta tekee sen tutkimustapa, joka pyrkii pois naiiviudesta. Tieteiden käyttäessä arkikieleen pohjaavia käsitteitä ja olettaessa pääsevänsä objektiivisuuteen filosofia pyrkii osoittamaan asioiden, kuten kielen, todellisen luonteen arkikäsitysten ja vakiintuneiden todellisuuskäsitysten takana. Esimerkiksi juuri Husserlin fenomenologia tutkii ihmisen todellisuuskäsitystä, joka pohjaa luonnontieteen käsitteisiin, jotka taas eivät todellisuudessa perustu oikeaan havaintoon, vaan ainoastaan havaitun perusteella luotuihin epävarmoihin malleihin (tiede ja sen mallit muuttuvat, eivätkä siten voi kertoa maailmasta objektiivisesti, vaan pikemminkin ainoastaan antaa välineitä asioiden ennustamiseen). Fenomenologia siis pyrkii näkemään syyt ihmisten todellisuuskäsitykselle irtautumalla oletuksesta, että se on lähtökohtaisesti itsestään selvä tai annettu.
    Filosofia on siis akateeminen ala, joka ei luo maailmasta kuvaa, kuten tiede, vaan suhtautuu kuvaan kriittisesti aina uudestaan ja uudestaan. Se on käytäntö, jonka avulla muusta maailmasta voidaan löytää naiivit epäkohdat ja sitä kautta korjata käsityksiä ja toimintaa. Filosofian teorioiden opiskelu antaa välineitä tähän käytäntöön, joka on laajempi kuin yksikään yksittäinen teoria (jotka taas ovat osasia käytännöstä tai sen avulla suoritetusta soveltavammasta tutkimuksesta). Esimerkiksi yhteiskuntafilosofian käsittelemä oikeudenmukaisuus tarkastelee sitä, onko käsityksemme oikeudenmukaisuudesta pätevä, ja mitä sillä todellisuudessa haetaan ja tarkoitetaan, ja eri teoriat suhtautuvat siihen sekä muihin teorioihin aina uudestaan kriittisellä otteella selvittäessä mahdollisesti uusia puolia tai osoittaessa jonkin toisen teorian vääräksi. Näin ollen filosofian opettamisenkin tulisi keskittyä enemmän filosofiaan tutkimuksena kuin historiana.

Ps. Tämähän ei ole välttämättä aivan uutta asiaa, esimerkiksi filosofian opetussuunnitelmaa uudistettaessa käsiteltiin sitä, pitäisikö filosofiaa opetettaessa käydä enemmänkin filosofiaa tarkastelutapana kuin historiana. Kuitenkaan sielläkään ei ihan osattu sanoa ääneen, mitä filosofia on, joten tästä tekstistä on varmaan hyötyä ainakin joillekin (sekä erityisesti itselleni, siksi tämän kirjoitinkin).

Liikaa elämää eli metafyysisestä itsemurhasta

Ja juuri siksi tekee mieli kuolla. Kuolemanhalu ei johdu pintapuolisista negatiivisista tunteista, kuten surusta, masentuneisuudesta, väsymyksestä tai muusta vastaavasta, vaan jostakin syvemmästä. Zizek sanoisi sitä ehkä metafyysiseksi itsemurha-alttiudeksi, sillä ajoittainen toive kuolemasta ei johdu poistettavista tekijöistä, vaan maailmasta ilmiönä (eikä siis kenestäkään maailmassa olevasta henkilöstä, joka voisi muuttaa toimintaansa tms.). Maailmaa tuntuu nimittäin olevan liikaa, enkä saa siihen sitä tarvittavaa illusorista itsestäänselvyyttä, joka pitäisi ajatukset kiinni arkielämän ongelmissa, jotka estävät näkemästä maailmaa ja heideggerilaista ahdistusta.
    Olen ensimmäisestä Olemisen ja ajan lukukerrasta asti miettinyt täälläoloa sekä autenttisuutta (tai varsinaisuutta eli saksaksi Eigentlichkeit), jossa ihmisen valtaa ahdistus itsestään oman olemisensa rajana sekä mahdottomaksi tekijänä. Olen siitä asti tarkkaillut maailmaa niin intensiivisesti ja nyttemmin havainnut naiiviuden jokapäiväisessä ymmärrystavassa (heideggerilaisittain jokapäiväisyydessä, epäautenttisuudessa, kenen tahansa olemistavassa), että jokapäiväisyydessäkin näen itseni juuri siinä ja tiedostan olemiseni sekä Das Nichtsin (kuulostaapa salatieteeltä näin kirjoitettuna). Jatkuva maailman aistiminen, muiden olemisen itsestään tapahtuva analyyttinen (en viittaa tässä suuntaukseen) tiedostaminen sekä oman olemisen perustattomuuden ymmärrys vie paljon energiaa eli väsyttää todella nopeasti. Siksi välillä tulee olo, ettei jaksa enää olla.
     Ei kuitenkaan huolta (puhun tässä suoraan sinulle, lukija). Olen varsinkin viime aikoina saanut perusteita sille, miksi minun olisi hyvä pysyä elossa, joten en aio toteuttaa niitä monia erilaisia suunnitelmia, joita olen pohdiskellut pitkin vuosia. Jatkuva itsemurhan mahdollisuus pitää vain mielessä elämän rajallisuuden kuoleman vuoksi, ja sitä kautta pysyn autenttisempana eli vapaampana (ehken siis täysin vapaana) jokapäiväisyyden illuusiosta.

Vihdoin taas graduahdistuksesta + post(post)scriptumia

Haluaisin tehdä gradun Husserlin ja Paarungin, kehollisuuden fenomenologian sekä Sara Heinämaan jutuista, mm. heijastuksesta siten, että aiheena olisi suurinpiirtein jotakin sellaista kuin ihmisen kokemus omasta kehosta ja sen pohjalta ympäröivien kategorisoiminen, eli sukupuolittuminen oman kehon (eli ulkoisten merkkien) perusteella samaistamiseen. Tutkisin siis sitä, miten sukupuolet ovat kategorioina luotuja sen perusteella, että ihmiset samaistavat samanlaiset itseensä, eli miten esimerkiksi länsimaisessa kulttuurissa sukupuolet ovat jakautuneet mies- ja naissukupuoleen sen perusteella, että ihmiset "pariuttavat" toiset samanlaisina pitämänsä itseensä ulkoisen kehon perusteella ja siten luovat itse itselleen sukupuolikategorian. Pariuttaessaan toiset itseensä ihmiset myös näkevät toisten aidon ulkokuoren sijaan heissä heijastuksen omista ennakko-oletuksistaan, jotka he muodostavat itsensä perusteella. Eli esim. naiset näkevät toiset naiseksi luokittelemansa "naisina" ja sellaisina kuin itse ovat.

Suurinpiirtein jotain tuollaista (jos en kohta ole sittenkin sitä mieltä, ettei tämä idea ole mistään kotoisin). Unelmoin öisin siitä, että saisin ohjaajakseni Heinämaan. Sitten unelmoin myös siitä, että saisin aikaiseksi L:n gradun.

Pitäisi alkaa lukea, onneksi ylihuomenna on viimeinen työpäivä, niin ehtii.

Ps. Olen viime aikoina ajatellut paljon naiiviutta eli pintapuolista ja äkkipikaista tarkastelutapaa. Oikeastaan sukupuolikategoriakysymys menee samaan aihepiiriin, samoin se minäkeskeisyys, jota pohdiskelin Puolassa. Voisin tutkia aihetta tulevaisuudessa hiukan lisää, nyt kun tämä "tutkijan"urakin on Staralla urennut.

Pps. Ajattelin Ave Minervan jälkeen kirjoittaa kirjan, jonka nimi olisi Tractatus Philocus Erosophicus ja joka olisi todella riisuttu ja nykykäsityksille irvaileva tarina ihmissuhteista. En tiedä vielä, onko tästäkään ideasta mihinkään, mutta mietiskelin sitä innokkaasti viime yönä heräillessäni.