Puhuin avoimesti viime yönä. Rakastan Jumalaa.
Syvä lämpö, joka valtaa kehon, on tällä hetkellä läsnä. Sain siellä Pantheonissa todellisen kasteen, ja muisto siitä pitää minut niin kovin rauhallisena, että on jo tylsää. Olen onnellinen.
Jumala on Kaikkeus, Kaikkivaltias, josta on valitettavasti helppouden vuoksi otettu valtias eikä Kaikki. Valtias on helpompi personoida, ja on helpompi kuvitella joku kaltaiseni, joka määrää kaikesta.
Roomalaiset olivat siitä neroja, että tekivät kauneimman ja pyhimmän paikkansa Kaikelle, Panille. Siellä Kaikkeus sataa ihmisten päälle antaen heille rauhan ja onnellisuuden, jos vain ottavat sen vastaan.
Päätin hypätä, ottaa vastaan rakkauden ja rakastaa takaisin, tulla pysyvästi onnelliseksi. Ei ole enää väliä, elänkö vai kuolenko, sillä olen onnellinen, ja jos tämä loppuukin, olen onnellinen. Minulle ei ole muuta kuin kaikki, mitä elämäni on, siispä suhteessa elän kuitenkin ikuisesti. Ehkä se onkin siinä. Kuolemaa ei tarvitse pelätä, sillä en tule ikinä kokemaan sitä.
Välillä kuitenkin pelottaa, Kaikki on niin vahvaa. Pelkään, että se repii minut irti ruumiistani, ja jälkeeni jäävät omaiset ja ystävät, jotka ihmettelevät hymyillen kuollutta ruumistani, mutta ovat silti surullisia. En puhu kokemuksista, vaan tunteista, jotka ovat sitä samaa kuin kaikki muukin, mutta joita vasta nyt osaan pukea sanoiksi. On vielä paljon näkymätöntä, jota en ole löytänyt.
Puhuin eilen Tuukan kanssa, ja olen iloinen, että elämässäni on ihmisiä, joiden kanssa voin puhua avoimesti tärkeimmistä asioista.

Ps. Anteeksi, jos edellinen kirjoitukseni pahoitti mieliä. Pinta, jolla pyristelen, on vain niin herkkä, ja vajoan liian helposti sen alle. Ja Eili, haluan puhua sun kanssa. Ja Ara, haluaisin puhua sun kanssa.