Päätin nyt, että olen kaunis.

Olen kaunis! OLEN KAUNIS!!! Olen kiva ja hyvä ja mukava, ja täysin inhimillinen. Kukaan ei ole täydellinen, mutta olen ihana näin! Ps. Ihan sama, jos kuulostaa kliseeltä (oiei!).

Sydänsuru ja sen häpeä

Minulla on pieni sydänsuru. Se ei oikeastaan ole kovin kivaa. Sydänsuru sai palan kurkkuun ja olen jatkuvasti vähän itkuinen. En jaksaisi nyt yhtään itkeä yhtään mistään, haluaisin saada opiskelujani jotenkin kasaan ja tehdä niitä asioita, joista pidän. Onhan minulla kuitenkin kaikki ihan hyvin, sitä sydänsurua lukuunottamatta.
Häpeän sydänsuruani. En olekaan täydellinen ja kaunis, olen ruma paska. Eihän minulla olisi sydänsurua, jos olisin ihana ja mukava. Olenhan ehkä taas vähän rappeutunut, enkä aina jaksa katsoa peiliin. En ole kiinnostava ihminen, olen parhaimmillani yksin, kun kukaan ei huomaa tylsyyttäni. Sydänsuruni tarkoittaa, että olen huono. En ole hyvä, en riittävän ihana, olen jotain keskinkertaista kakkaa. Se hävettää vähän.
Ehkei minulla edes olisi niin suurta syytä sydänsuruuni. Kyllä hän minua varmaan vielä rakastaa. Tai ainakin toivon niin. Kyllä hän nyt varmaan ainakin välittää. Ja vajoan taas tähän itsesääliini ja kuvittelen, ettei kukaan rakasta minua. Kyllähän minuakin rakastetaan.
En uskalla kertoa sydänsurustani. En kehtaa, se hävettää. Jos kerron, kaikki tajuavat, millaista ihmisroskaa ja pohjasakkaa oikeasti olen. En tiedä kenelle puhua.
Jos sinä haluat mennä niiden muiden tyttöjen kanssa, niin mene sitten! Ihan sama, minuun sattuu jo valmiiksi, olen saastaa jo valmiiksi. Ei se enää mitään pahentaisi. Haluaisin vain, että rakastaisit minua, ettei tarvitsisi hävetä sitä, että olen roskaa.

Kauniin sään haikeus

Kuin koivunlehdissä kimaltelisi pieniä timantteja. Ulkona on niin kaunista, ja silti istun vain ikkunan äärellä katsomassa siihen, mihin en itseni vuoksi pääse.
Olen yksin. Ajattelen sitä kermaista UniCafen kaakaota, jota join samhällsfilosofin ensimmäisellä luennolla. Kaipaan sitä kerman ja suklaan ihanaa sekoitusta, haluaisin lisää.
Luentoa en ehkä haluaisi niin lisää. Toki yhteiskuntafilosofia on erittäin kiinnostavaa, mutta tunnit tekevät minusta niin typerän. En osaa puhua ruotsia. En osaa. En siis puhu enää sanaakaan koko kurssilla, hyvä niin. Teen tentit ja olen iloinen, ainakin omassa pienessä kuplassani, omassa illuusiossani.
Iloinen illuusio, mietin sitä eilen jonkin verran. Olen onnellinen. Ilo on illuusioni onnessa, onni on pysyvää. Surunikin on illuusio, vain onni on pysyvää. Tietenkin onni on hankalaa, on niin helppoa luisua takaisin sinne kulutusmielialaan ja kuvitella, että elämäni olisi parempaa, jos saisin uusia kauniita vaatteita, lisää minua palvovia kavereita, hienon kattohuoneiston Helsingin keskustasta jne. EI. Olen onnellinen näin. Minulla on kaikki, ehkä liikaakin. Minulla on rahaa, ehkä liikaakin. En tee sillä niin mitään (vaikka toki joku muuhan saattaisi sanoa, ettei tililläni ole oikein mitään).
Ajatuksenvirtaa. Ulkona on niin kaunista, mutta niin kylmää. Haluaisin kaakaota. Huomenna on taas koulua. Pelottaa vähän, ja ahdistaa. Kaikki muut ovat niin paljon fiksumpia kuin minä. Onneksi, voisin sanoa. Onneksi.
Ulkona on kaunis sää, täällä on pimeää. Toisaalla on elämää, en halua sinne, enää.