Tyhjästä sormeni syyhyävät

Tahdon kirjoittaa. Tahdon kirjoittaa niin, että sormeni syyhyävät ja käteni punoittavat näppäimistön läheisyyttä. Silti ei mitään ikinä synny.
Yritin tänään epätoivoisesti väkertää esseetä, ja eihän siitä mitään tullut. Istuin siellä luokassa kolme tuntia hektisenä ja surkeana tuotoksen puutteesta, ja lopulta sain sanoja sen verran, että siitä syntyi kolmen sivun mittainen, epäselvä ja sekava tekstihirviö. KOLME SIVUA!!! Liian vähän, aivan liian vähän. Onneksi tämä oli preli, niin voin skarppailla oikein iloisesti siihen oikeaan kokeeseen (siitä tulee sitten lisää sitä paperin tuhlausta sensoreille luettavaksi).
Mitään ei tule ulos. Voisin huutaa, voisin itkeä, mutta kyyneleetkin ovat kuin jäätyneet sisälleni talven kylmyydestä. Ehkä pian tulee kevät ja jää sulaa, silloin olen taas vapaa. Minulla kun olisi niin paljon sanottavaa, niin paljon kerrottavaa. Kai.
Vai onko minulla mitään, onko minusta mihinkään? Ehkä mitään ei tule ulos, sillä mitään ulos annettavaa ei ole, kertakaikkisesti. Ehkä sanat ovat loppuneet, ehkä tekstini on pulpunnut ulos niin kovalla vauhdilla, ettei uusia tarinavirtoja ole ehtinyt syntyä.
Voi minua. Voi minua.

Yritän, mutta

EN JAKSA ENÄÄ.

Yritän.

Kuinka psyyke tekee minusta typerän minun silmissäni

MIKSI??!! Miksi sanoin kaiken, minkä sanoin, miksi tein kaiken, minkä tein? Miksi olen sellainen kuin olen? Ehkä luulen olevani se, jona itseni näen, ehkä en. Kuitenkin ajatukseni siitä, että olen sosiaalisesti vammainen, outo friikkinainen, häiritsee minua, häiritsee hyvin paljon.
Joillain ihmisillä on väliä, itselläni on väliä, siksi tuntuu pahalta olla typerä. Itseinho, itsensä vihaaminen on syövää ja turhaakin. En voi muuttaa mennyttä, enkä tulevaakaan, mutten voi olla murehtimattakaan. Näen sieluni silmin aina uudestaan ja uudestaan tilanteet, näen uudestaan ja uudestaan kaiken typeryyden, jonka ruumiillistuma olen ollut. En ikinä tule hyväksymään itseäni niin kauan kuin olen se, joka olen.
Miksi minä sanoin niin? Miksi olen tällainen? Miksi minun tulee olla typerä, ja vielä ymmärtää se? Niin kiduttavaa, niin väsyttävää.
Kaikki, mikä muistuttaa minua itsestäni, häiritsee ja hävettää minua. Välillä toivon, etten puhuisi, en kirjoittaisi, en toimisi, en tekisi yhtään mitään. Sillä tavoin välttyisin itseltäni, häpeältäni.

En jaksa enää. En jaksa ajatella, mitä muut minusta ajattelevat, en jaksa ajatella itse itseäni enää. En jaksa jatkuvasti miettiä sitä, kuinka naurettava olen Henrikin mielestä, kuinka Suvi-Anette häpeää siskoaan, kuinka Paula pitää minua naurettavana, kuinka Ara lukee ja kuulee minua ja vaivaantuu myötähäpeästä. Ainoat, joiden en pelkää pitävän minua täytenä typeryksenä, ovat Eili ja Anni. En tiedä tähän syytä, ehkä Eili on haukkunut minua vapautukseen asti  ja Anni muuten vain jännä ihminen. Vihaan sitäkin, että kirjoitan tätä. Tai en vihaa, häpeän ja inhoan.
Itseinho syövyttää.