Silloin olen onnellinen

Sinä vedit minut lähelle,
ihan itseäsi vasten.
Tunsin ihosi pehmeyden, ja lämpösi,
tunsin hellän silityksen päälaellani.
Kastelit minut lämpimällä vedellä,
vesi valui kasvoilleni,
ja tuntui aluksi kuumalta vasten aristavaa ihoani.
Pian kuitenkin totuin lämpöön, jonka minulle annoit,
ja silitykseesi, josta hohkasi rakkautta.
Olin luonasi, olin onnellinen.

Olen edelleen onnellinen,
sillä pian minä tulen, ja asetun viereesi,
katson sinua silmiin pääni ollessa tyynyllä tyynysi vieressä.
Sitten sinä vedät minut lähelle,
ihan ihoasi vasten,
joka on samettinen, ja lämpöinen,
kiedot kätesi ympärilleni halaukseen,
ja silloin olen onnellinen,
sillä silloin tiedän, että rakastat minua.

Pisarana

Ulkona tihkuttaa. Ulkona on pimeää. Viereisen Peräbaarin ikkunoista hohtaa punertavaa valaistusta, vastapäisen talon neljän kerroksen ikkunoista näkyvät valot erivärisinä, jokainen verhojensa läpi siivilöityneenä. Valot näkyvät pimeyden läpi, mutta valopilkkujen välillä on pimeää, mustaa samettia, joka viileänä ja viimaisenakin on lämmin, ja kietoo minut itseensä.
Sisällä on kuivaa. Sisällä on valoisaa. Täältä näkyy valopilkku vastapäiseen taloon, sen jokaiseen neljään kerrokseen. Olen valopilkku muiden joukossa, yhteensä meitä on tällä suunnalla kahdeksan.
Olemme yhdessä yksin. Olen omassa itsessäni, mieleni maailmassa, joka on ulkomaailman sisällä. Kuulen musiikin virtaavan mieleni läpi. Minne se menee, en tiedä. Mistä se tulee, en tiedä. Tunnen sen, kuulen sen, ja sitten se on poissa. Uutta tulee jatkuvasti, vanhan kadotessa ja kuihtuessa muistoista.
Olen valopilkku muiden joukossa. Jokainen valopilkku valossa on kuin pisara meressä. Me yhdessä muodostamme valon, me olemme valo, muttemme yksin. Yksin emme ole mitään verrattuna muihin. Siksi minäkin olen yhdessä kanssanne, jotta olisin jotakin, osana jotakin. Kaikki on yhtä kuin ei-mitään.
Ulkona sataa ja on pimeää. pimeys tunkeutuu sisällekin, pieniin nurkkiin, tyynyn alle ja kaapin perälle. Me olemme yksin valossa, piemyttä paossa. Minä olen yksin, kanssanne.

Olen ihminen, en susi.

Siispä minun ei ole hyvä olla yksin, vaan laumassa. Tällä hetkellä laumani on kuitenkin kadonnut, häipynyt ja piiloutunut virtuaalimaailman taakse.
Olen yksin.
Rakkaani on muualla. Toki hän pian palaa, mutta sitä odotellessa olen kuitenkin yksin.
Yksin ollessa pohtii kaikenlaista. Kuten esimerkiksi sitä, miksi niin moni ei pidä minusta. Mikä minussa on vikana, kun olen sosiaalisesti täysin turha olento? Jopa ne, joita olen pitänyt ystävinäni, kaikkoavat. Kaikki kaikkoavat minun tieltäni, läheisyydestäni ja ulottuviltani. Karkotan muut pois, jopa tuntemattomat kammoavat minua, eikä kukaan ikinä soita. Paitsi Anni. Ja Henrik ja äiti. Onneksi minulla on Anni, Henrik ja äiti. Ilman heitä olisin tukahtuneena suurkaupunkiin, hukkuisin tänne, eikä minua ikinä löydettäisi. Ajoittain ehkä yrittäisin räpiköidä pintaan, mutta turhaan. Niin.
Miksei kukaan pidä minusta? Mikä minussa on vikana? Olenko tyhmä, tylsä, ruma, inhottava vai jotakin muuta, mikä pitää ihmiset loitolla?
Olisin iloinen, jos joku kertoisi minulle, miksi nopeuttaa askeliaan minut nähdessään, tai miksi hymyilee kiusaantuneesti minun puhuessani tai miksi jättää vain vastaamatta yhteydenottooni. Olenko minä niin kamala?
Olen siis yksin.
Vihaan itseäni, ja muita.
Älkää puhuko minulle, jos inhoatte minua, älkää tulko lähelle, älkää esittäkö, että välitätte. Menkää pois. Vaivun kuoreeni, enkä ikinä enää tule täältä ulos.

MIKSI SUURIN OSA BLOGEISTA, JOITA TÄÄLLÄ ON, ON LAPSISTA TAI KÄSITÖISTÄ, TAI LEIPOMISESTA??? HALUAISIN LUKEA JTN KIINNOSTAVAA, MUTTA JOKAISESTA BLOGISTA KATSOO MINUUN VAIN RÄKÄINEN KOLMEVUOTIAS! TAI KISSA, JONKA VIERESSÄ ON UUSI PUNA-VIHREÄ -RAIDALLINEN VILLASUKKAPARI. ONNEKSI ON SENTÄÄN PARI LUETTAVAA BLOGIA TÄÄLLÄ.

Niin, en tykkää käsityöblogeista, enkä perheblogeista. Niitä on liikaa. Filosofi- ja elämäntuskablogit ovat hyviä. Samoin seksualistiblogi. Tässä oli tämän päivän sieluntuskanpurkaus.