Olen uudelleensyntynyt lapsena (?)

"Vain lapset ajattelevat noin", sanoi eräs prabhu eli Krishna-liikkeen munkki, kun sanoin, että jos kirjani on guruni, en tarvitse enempää opettajia. Liikkeen länsimaistaja, Srila Prabhupada (tai A.C. Bhaktivedanta Swami Prabhupada), kuitenkin sanoo kirjassaan Antaumuksen Nektari, että ilman gurua ei voi oppia, mutta kirjan kautta hän voi toimia guruna etäältä ja kuolemansakin jälkeen. Minua ojentanut prabhu oli hieman poissaolevassa tilassa vakavan onnettomuuden jälkeen, ja hän oli vasta keskellä kuntoutusprosessia. Hän ei puhunut paljon, ja kun hän sanoi jotakin, hän sanoi sen töksäyttäen ja yllättäen muut siitä, että hän kykeni ymmärtämään tilannetta edes jotenkuten. En usko, että hän oli kuitenkaan kovinkaan tietoinen siitä, mitä hän sanoi. Osa lauseista tuntui kumpuavan muistoista kuin ikkunana tuon ihmisen menneisyyteen ilman hänen itsensä osallistumista tilanteeseen.


Lause pisti, sillä kuulin sen loukkauksena. Kätkin sen syvälle, ja muistin sen taas lukiessani Hermann Hessen Siddhartaa. Kirjassa Siddharta sanoo, ettei viisautta voi opettaa, vaan ainoastaan tietoa. Sen kaiken voi ottaa kantaakseen, mutta sen ymmärtäminen täytyy itse selvittää.


Nietzsche jakaa ihmiset kolmeen kvalitatiiviseen kategoriaan: kameliin, leijonaan ja lapseen. Nämä ovat kolme kehitysvaihetta. Heistä kameli on se, joka kantaa elämää kuvitellen sen kuuluvan asiaan, leijona kapinoi, ja lapsi on uudestisyntynyt.


Siddhartan lukemisen jälkeen prabhun lause sai uuden merkityksen. Kyllä, ajattelen kuin lapsi. Haluan olla uudestisyntynyt lapsi, joka on käynyt läpi sen kierron, joka ymmärtämiseen vaaditaan. En ole lapsi iältäni ja keholtani, vaan olen lapsi metaforisesti, re-flektiona, juuri niin kuin prabhu sen tarkoitti.


Prabhun sanojen jälkeen kulkeuduin sattuman kautta Budapestin buddhalaisten tapaamiseen (minut oli kaksi viikkoa aikaisemmin kutsuttu Wieniin konferenssiin, ja sieltä konferenssista oli järkevintä siinä tilanteessa mennä käymään Hankalla Unkarissa). He opettivat minulle mantran (Nam myoho-renge-kyo), jonka avulla voisin löytää itseni ja onnellisuuden, "your inner buddhahood", kuten eräs heistä sanoi. Huomasin lausuessani mantraa, etten ole ajatusteni kanssa yksin: maailma ja Jumala ovat jo täällä, minun ei tarvitse palvella ketään, vaan rakastaa kaikkia, myös itseäni.


Viime viikolla tajusin terapian ja reflektion kautta, että se, mikä on todella tärkeää, on jo tässä. Minulle se konkreettisesti tarkoittaa läheisiäni, huolenpitoa ja filosofiaa. Se kaikki on jo täällä, eikä niitä kukaan voi ottaa minulta pois.


Se, mitä viisautena löydetään, ei kuitenkaan ole henkilökohtainen onnellisuus. Nam myoho-renge-kyo voi toimia myös taikasanoina, kuten jotkut buddhalaispiirin jäsenet olivat huomanneet, mutta se ei ole niiden sanojen perimmäinen tarkoitus tai voima. Niiden voima on noiden sanojen yhdistävyys maailmaan, eli sisäisen ja ulkoisen kierron huomaaminen. Emme ole erotettuina, muutenhan emme edes olisi, mutta voimme olla huomaamatta yhteyttä.


Sanat eivät ole totuus, sanat ovat vain väline. Sanat voivat olla ristiriitaisia, mutta maailma ei. Sanoilla voi joko peittää tai avata, erottaa tai yhdistää. Meidän tunteemme voivat olla ristiriitaisia käsitteellisellä tasolla, mutta mikään ei oikeasti ole ristiriidassa. Siksi viisautta ei voi opettaa, vain sanoja voi. Minulla voi olla yksi tai useampia guruja, mutta gurun seuraaminen ei vielä itsessään anna minun ymmärtää.


Kaikki on jo täällä, mitään ei tarvitse enää etsiä. Maailma on premissejä, ja premissit sisältävät jo deduktionsa tuloksen, mutta deduktio tulee oppia näkemään, sitä ei voi vain näyttää toiselle. Minun ei tarvitse seurata ketään, minun täytyy vain ajatella ja toimia.


Tässä kohtaa tulee mieleen Tuomaksen silloin tyhmä kysymys kuviksentunnilla lukiossa, kun selitin käynnistäni Krishna-temppelissä. "Ootsä Buddha?" Vastasin hymähtäen, etten nyt sentään. Olin oikeassa, ja niin oli hänkin.


Mikä sitten on muuttunut? Ei mikään ja samalla kaikki.

Mikä on oikeasti tärkeää, on jo täällä

Tuukka sanoi joskus lainaten jotakuta elämänohjeistajaa, että se, mikä todella on ihmiselle tärkeää, ei ole se kaikki ideaalinen ja suurpiirteinen, mitä ihminen luettelee kysyttäessä, vaan se, mitä teemme päivittäin. Esimerkiksi itselleni on epämääräisesti tärkeää luonnon hyvinvointi, muiden hyvinvointi (niin ihmisten kuin ei-ihmisten) ja näiden edistämiseen tutkimus (ajattelu, filosofia) ja henkisyys. Se, mitä päivittäisen elämän perusteella minulle on tärkeää, on filosofia ja filosofinen tutkimus, läheiset ihmiset (joita on paljon, mutta sille ei kai voi mitään, että ympärilläni on niin paljon ihania ihmisiä), ympäristöystävällisyys elintavoissa ja paikoin vaikuttamisessa mm. poliitikkoihin ja yliopistoinstituutioon sekä lopulta ihan rehellisesti sanoen kahvi, some ja jooga.

Se, mikä on oikeasti tärkeää, on lopulta - kuitenkin - vaikeasti hahmotettavaa. Ainakin omalla kohdallani on näin. Täytän elämäni kaikella epämääräisellä kiireellä viimeistään suostumalla kaikkeen, mitä minulta pyydetään. Juoksen paikasta toiseen ja luen, naputtelen ja päättelen hirveällä kiireellä ihan koko ajan. Huomaan, että päivässä parhaita taukoja ennen totaalista väsähtämistä ovat ne hetket, kun kävelen vessaan. En ehdi ajatella itseäni yhtään.

Kuten Herman Hesse kirjoittaa Siddhartan elämästä, nuori Siddharta oli samanana oppinut tuntemaan maailman maat, meret ja taivaat, kaikkien eläinten kulkemiset, opetellut paastoamaan ja olemaan nukkumatta ilman vaivoja, riuduttamaan itsensä, mutta hän ei ollut oppinut itsestään mitään. Hän tunsi kaiken paitsi sen, kuka oli. Hän ei tiennyt, mikä ja kenen oli se perspektiivi, josta koko maailma näkyi ja kenelle ja miksi hän teki sen kaiken, mitä oli saavuttanut.

Samoin on minun kohdallani. Olen nykyajan askeetikko, enkä ole ainoa. Piiskaan ja kidutan itseäni ahkerasti oman elämäni epäinhimillisillä mittareilla. Olen saavuttanut paljon: olen opetellut elämään vähällä ruoalla, vähällä levolla ja paljolla työllä. Olen oppinut maailmasta paljon, olen jättänyt jälkeni julkaistuihin kirjoihin ja netin hakukoneisiin.

Uupumuksen ja kuoleman reunalle päästyäni olen terapian avulla hilannut omia skaalojani hieman helpommin saavutettavaksi: en enää pyri syömään alle 1000 kcal päivässä, vaan noin 1200, enkä pyri työskentelemään 12 tuntia päivittäin, vaan pikemminkin noin 7, ehkä jopa 6. Samaan aikaan kuitenkin jopa vähän itseltänikin salaa ujutan tutkimuksen tekemistä kaikkialle vapaa-aikaan: Tuukan kanssa jutteluun, kavereiden kanssa puhumiseen, joogatunnin alun odotteluun (otan kirjan saliin mukaan), vapaa-ajan lukemiseen. Eikä vapaa-aikani edes ole ihan vapaa-aikaani. Niin sanottu "vapaa" aikani on aina ihan täynnä.

Kenelle teen tämän kaiken?

Teen väitöskirjatutkimusta työnantajalleni, Oulun yliopistolle. Tekisin tutkimustani myös apurahalla, eli sinänsä teen sitä myös itselleni ja koko yhteiskunnalle. Loput tekemiseni teen enimmäkseen itselleni ja lähimmäisilleni. Tapaan rakkaitani ja pyrin olemaan hyvä heille, koska he ovat rakkaitani. Lahjoitan ison prosentin palkastani luonnonsuojeluun ja ihmisoikeustyöhön, koska se on tärkeää meille kaikille. Mittaan itseäni, koska vain siten hyväksyn itseni ja koen olevani oman arvostukseni arvoinen.

Mittaamiseni on minulle selvästikin äärimmäisen tärkeää, ja samalla vihaan sitä. Ei se ole tärkeää. Ei minua kiinnosta haluta tietää, kuinka paljon olen syönyt, enkä arvosta työtäni ihan oikeasti sen perusteella, kuinka monta tuntia olen päivässä tehnyt töitä. En halua laskea.

Haluan nauttia siitä, mitä teen. Haluan tehdä sen hyvin, jotta saan sanottua sen, mitä minulla on sanottavana julkisesta keskustelusta ja kehityksen mahdollisuuksista. Se on tärkeää meidän kaikkien kannalta, luonnon hyvinvoinnin ja kaikkien elävien olentojen hyvinvoinnin kannalta. Siihen työtuntini tai syömiseni eivät vaikuta ainakaan positiivisesti. Minulle on selvästikin tärkeää se, mitä teen. Miksen siis voi antaa itseni huomata, että se on juuri sitä, mitä osaan ja haluan tehdä?

Se, mikä minulle on tärkeää on jo kaikkialla ympärilläni. Ne ihmiset ovat jatkuvasti läsnä arjessani vähintään puhelimen päässä, ja se filosofinen tutkimus on osa jokapäiväistä elämääni. Se, mikä minulle on tärkeää, on elinkeinoni. Luonto on ympäristöni, ja sen suojeleminen tapahtuu hiljaisesti jokaisessa arkisessa askeleessani. Ehkä juuri siksi ihmiset ympärilläni monesti muuttavat ainakin omia elintapojaan ympäristöystävällisempään suuntaan. Kaikki on jo läsnä.

Lopulta minulle on tärkeää olla hyväksytty, ja samalla juuri siksi itseinhoni vallassa pelkään muiden katseita. Uskon, että ne näyttävät minulle niitä omia pahimpia pelkojani, mikä on tietenkin epäreilua juurikin kaikkia muita kohtaan. En tiedä kuka olen, koska olen niin pitkään sisäistänyt ja moninkertaistanut kaiken sen negatiivisen, mitä olen muiden viesteistä kohdannut.

Mutta minä olen jo tässä. Voisin vain hyväksyä itseni ja olla siten hyväksytty. Miksi se on niin vaikeaa? Eivät ne muut, jotka joskus ovat jotakin sanoneet, enää ole tässä. Lasken tekemisiäni ja olemistani vain itseäni varten, mutta olisin myös ilman sitä ihan samanlainen ja yhtä hyvä. Mittaan itseäni todellisen itsetunnon puutteessa, eli paikkaan mittaamalla sitä arvostusta, joka minulta itseäni kohtaan puuttuu. Jos voisin arvostaa itseäni muuten, ei minun tarvitsisi enää mitata itseäni (ahdistaisiko maailma silloin enää niin paljon?).