Rakeinen marraskuu

Marras tarkoittaa kuolemaa. Harmaan sävyt vilisevät ohi bussin ikkunasta, ja väritkin ovat harmaantuneet. Punainen on harmaata, samoin sini-keltainen massiivinen möhkäle, jonka kyljessä lukee IKEA ja mainostetaan kuollutta eläintä leivän välissä. Ei toinen nisäkäs ole ruokaa, vaan ruumis.

Sanat eivät pysy paikoillaan, teoria pyörii päässä, muttei asetu uomiinsa, toisin sanoen riviin kirjaimistoon paperille. Olen niin epävarma, mutten heideggerilaisittain ahdistunut, vaan jokapäiväisyydessäni ujo ja pelokas siitä, etten saa tarpeeksi aikaan.

Haluaisin julkaista ne tekstit, joita olen juuri nyt tekemässä. Haluaisin voida paljon paremmin. Haluaisin vajota osaksi luonnon kiertokulkua ja liittyä marrakseen.

Kuljemme ohi hautausmaan. Nuo onnelliset sielut, minä ajattelen.

Yritin paahtaa kastanjoita mikrossa, ja nyt koko toimistossa käryää.

Kuuntelin eilen Päivystävien dosenttien podcastia, jossa puhuttiin häpeästä ja siitä, mitä hyötyä siitä voi olla sekä yksilölle että yhteisölle. Häpeä kuulemma aiheuttaa sen, että yksilö pysyy yhteisön normeissa, ja toisaalta häpeän puute joissakin yksilöissä saa aikaan uusia innovaatioita.

Nyt kollega tuli toimistolle ja huolestuneena kysyi, mikä palaa. Nyt se nauraa ja olen ehkä vähän häpeissäni. Toisaalta osaan onneksi tarkastella itseäni myös ulkopuolelta ja nauraa itselleni, koska muuten varmaan kuolisin juuri nyt.

Ainakin Aretai saa musta hyviä tarinoita, kuulemma.