Toiset ihmiset ovat ehto kaikelle kokemiselle, tai ainakin kokemukselle ihmisenä, todellisena ja jaettuna. Toisen ei kuitenkaan tarvitse olla fyysisesti läsnä, jotta kokemus koettaisiin todellisena ja täynnä niitä merkityksiä, joita niille jaetussa sosiaalisessa kulttuurikontekstissa annetaan. Sen takia toiseus on aina läsnä jokaisessa hetkessä, vaikka olisinkin jonain hetkenä yksin.
Siksi onkin niin vaikeaa muistaa, että joku toinen on peruuttamattomasti poissa, eikä vain väliaikaisesti tekemässä asioitaan toisessa paikassa kuin minä. Kuoleman tajuaa vasta sitten, kun siitä tulee julkista, kun joku toinen, en minä, sanoo sen ääneen.
Ennen toisen sanoja sen kuolleen toisen poissaolo on kuin tabu, kipeä kohta, joka paljastuu vain siinä tapauksessa, että joku koskee siihen. Kun kukaan ei huomioi kuolemaa, poissaolo tuntuu siltä kuin toinen olisi vain toisaalla, kuitenkin konstituoimassa yhdessä muiden toisten kanssa minulle kaikkia kokemuksiani.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti