Soidintanssi itsemurhalle

Herätessäni pimeässä
puhelimeni rakkauslauluun
huomaan kohti puskevan maailman
syleilevän minua vihallaan.
Niin se on,
kultaseni,
että viharakkautemme
johtaa vääjäämättä
sinne, minne kaikki, ja samalla kukaan
ei koskaan haluaisi astua,
mutta missä vapaus vasta
aktualisoituu.
Ja pimeys päättyy Nirvanaan.
 

Mετά

Olen viime aikoina tykästynyt tavallista enemmän klassiseen kreikkaan. Se ehkä näkyy.

Sitten: olen huomannut, kuinka yliopiston pääkirjaston ikkunat muistuttavat vierivieressä seisovia valokuvia, joista jokainen näyttää ympäristön eri kulmasta ja siten erilaisena.

Husserl puhuu siitä, kuinka ei ole koskaan mahdollista havaita mitään koskaan kokonaisena puhtaassa havainnossa, vaan kaikki on aina havaittu jostain suunnasta jonakin hetkenä. Kokonaisuus on oletettua ja tapahtuu uskomuksen varassa. Siksi erehtyminen on mahdollista.

Alan myös pikku hiljaa taas jaksaa nähdä ystäviä. Otin eilen erääseen yhteyttä, ja olen ylpeä itsestäni.

Olen myös päättänyt, etten anna syömisongelmani estää graduntekoa. Sekin alkaa kai hiljalleen onnistua.

Elämä on vain yksi herakliittinen Erlebnisstrom, kokemusten virta, ja silti tuntuu välillä siltä, että elän montaa elämää samaan aikaan.

Yritän ymmärtää, mitä reflektointi on. Siitä olen ainakin varma, että se tapahtuu aina kunkin hetken jälkeen.