Jotenkin en jaksa tehdä yhtään mitään. Kirjoitin mielestäni ihan kivan pienen filosofianovellin, joka oli pyörinyt päässäni jo pari bussimatkaa.
Haluaisin tehdä nyt jotakin, minkä näkisin konkreettisesti. Kirjani kirjoittaminen on ihan antoisaa, mutta jotenkin nyt ei vain ota toimiakseen yhtään. Haluaisin itseasiassa siivota, mutta Henrik ja Shanti ovat kotona, joten ei onnistu. Kirjoitan kai sitten.
Turhaa ajatuksenjuoksua. Tum tum tum... Pää lyö tyhjää. Ikkunalasin toisella puolella on kolme valoa, jotka muodostavat söpöt kasvot. Näin unta taas isästäni, ja siihen tuli jotenkin olemaan myös joku toinen isä, joka oli Pauli Malmi aikuisena (Mitä ihmettä??!!!), joka siis oli myös taiteilija, ja mietin, että olen kunnon taiteilijoiden lapsi, ha. En tajua välillä aivojani. Se uni muutenkin oli ihan kummallinen, ja herättyäni huomasin, että päätäni särki ihan kamalasti. Enkä ole nähnyt Pauli Malmia varmaan ainakaan kahteen vuoteen, joten en tajua, miksi se ihminen tuli uniini. Tosin, aika on suhteellista.
Näin taas pilasin blogini etusivun kauniin ensimmäisen tekstin. Miksi en voi vain antaa olla?!
17. elokuuta 2012
Minä ja minä
Tunsin oloni yksinäiseksi, ja menin kloonattavaksi. Pala palalta minun soluni vaihdettiin uusiin, ja vanhoista rakennettiin toinen minä. Minua oli nyt kaksi. Katsoin toisiamme ja mietin, mitä toinen minä ajattelee.
"Minä olen Minna-Kerttu"
"Minä olen Minna-Kerttu",
minä sanoin. Mietin, toimiiko ajattelu molemmilla minulla samalla tavalla, ja, kun toinen minä ei sanonut oikein mitään, vaan tuijotti minua takaisin, päätin kysyä asiaa.
"Hei..."
"Hei...",
aloitin. Odotin, sanoisiko toinen minä mitään, mutta, kun ei sanonut, jatkoin:
"Mitä ajattelet?"
"MItä ajattelet?".
Ärsyttävää, puhuin samaan aikaan itseni kanssa. Näköjään ajatteluni toimii samaan aikaan myös toisella minällä. Tajusin, että toinen minä varmaan ajattelee samaa, koska aivoni ovat samat molemmilla minuilla, joten ajatuskin toimii samalla tavalla. Olin kumpikin hiljaa ja mietin asiaa.
"Tästä ei tule mitään",
"Tästä ei tule mitään",
sanoin. Huokasin samaan aikaan. Katsoin toisiamme. Tajusin, etten yhtään tiedä, mitä nyt tulee tapahtumaan, mitä tekisin toisen minäni kanssa. Enhän voinut mennä kahtena töihin, kouluun tai kotiinkaan. Sitä paitsi vain yksi minä saisi esimerkiksi äänestää, koska minulla oli vain yksi henkilötunnus. Toisaalta äänestän itseni kanssa aina samaa, joten se tavallaan ei olisi ongelma. Henkilötunnusasia kuitenkin olisi hieman hankala juttu, sillä toinen minä joutuisin elämään lainsuojattomana jossain. Katsoin kloonauslaboratorion henkilökunnan puoleen.
"Hei, voisitteko jotenkin erottaa minut toisestani, kun en oikein pysty olemaan kahtena?"
"Hei, voisitteko jotenkin erottaa minut toisestani, kun en oikein pysty olemaan kahtena?",
kysyin. Kloonauslaboratorion henkilökunta pohti asiaa keskenään, ja tuli siihen tulokseen, että maksua vastaan voisivat järjestää minuille erilliset elämät. Minun piti vain päättää, kumpi jäisi vanhaan elämään, ja kumpi saisi uuden. Ajattelin, että vanha elämäni on aika mukava, mutta toisaalta kesän reilimatka oli sen verran siisti, että haluaisin kokea jotakin vastaavaa ehkä uudestaan. Sitten mietin poikaystävääni. Jos lähtisin pois, en näkisi häntä enää. Toisaalta, hänellä olisi aina toinen minä, ja minä voisin vapaasti elellä omaa elämääni.
"Kumpi menee uuteen elämään?"
"Kumpi menee uuteen elämään?",
kysyin.
"Ei tästä tule taaskaan mitään, teidän täytyy päättää"
"Ei tästä tule taaskaan mitään, teidän täytyy päättää",
sanoin. Henkilökunta päätti käyttää kruunaa ja klaavaa, ja antoi meillä sinisen ja punaisen huivin. Kruuna tarkoittaisi, että punahuivinen jäisi, kun taas Klaava tarkoittaisi, että sinihuivinen jäisi.
Arpa heitettiin. Odotin jännityksellä. Punahuivinen minä jäin ja sinihuivinen lähdin.
Parin vuoden päästä minun meistäni tuli eri ihmisiä. Se oli kai se ympäristön vaikutus. Minä, siis minusta oikea minä, sinihuivinen minä, jäin kotiin ja elin elämääni muistellen silloin tällöin välikohtausta. Tapasimme uudestaan Pariisissa, jonne lähdin tapaamaan entistä toista minääni ihan kiinnostuksesta. Hän puhui sujuvaa ranskaa ja oli unohtanut vironkielen lähes kokonaan. Olimme molemmat iloisia siitä, että olimme muuttuneet erilaisiksi keskenämme, sillä kaksi minää oli aika hankalaa.
"Minä olen Minna-Kerttu"
"Minä olen Minna-Kerttu",
minä sanoin. Mietin, toimiiko ajattelu molemmilla minulla samalla tavalla, ja, kun toinen minä ei sanonut oikein mitään, vaan tuijotti minua takaisin, päätin kysyä asiaa.
"Hei..."
"Hei...",
aloitin. Odotin, sanoisiko toinen minä mitään, mutta, kun ei sanonut, jatkoin:
"Mitä ajattelet?"
"MItä ajattelet?".
Ärsyttävää, puhuin samaan aikaan itseni kanssa. Näköjään ajatteluni toimii samaan aikaan myös toisella minällä. Tajusin, että toinen minä varmaan ajattelee samaa, koska aivoni ovat samat molemmilla minuilla, joten ajatuskin toimii samalla tavalla. Olin kumpikin hiljaa ja mietin asiaa.
"Tästä ei tule mitään",
"Tästä ei tule mitään",
sanoin. Huokasin samaan aikaan. Katsoin toisiamme. Tajusin, etten yhtään tiedä, mitä nyt tulee tapahtumaan, mitä tekisin toisen minäni kanssa. Enhän voinut mennä kahtena töihin, kouluun tai kotiinkaan. Sitä paitsi vain yksi minä saisi esimerkiksi äänestää, koska minulla oli vain yksi henkilötunnus. Toisaalta äänestän itseni kanssa aina samaa, joten se tavallaan ei olisi ongelma. Henkilötunnusasia kuitenkin olisi hieman hankala juttu, sillä toinen minä joutuisin elämään lainsuojattomana jossain. Katsoin kloonauslaboratorion henkilökunnan puoleen.
"Hei, voisitteko jotenkin erottaa minut toisestani, kun en oikein pysty olemaan kahtena?"
"Hei, voisitteko jotenkin erottaa minut toisestani, kun en oikein pysty olemaan kahtena?",
kysyin. Kloonauslaboratorion henkilökunta pohti asiaa keskenään, ja tuli siihen tulokseen, että maksua vastaan voisivat järjestää minuille erilliset elämät. Minun piti vain päättää, kumpi jäisi vanhaan elämään, ja kumpi saisi uuden. Ajattelin, että vanha elämäni on aika mukava, mutta toisaalta kesän reilimatka oli sen verran siisti, että haluaisin kokea jotakin vastaavaa ehkä uudestaan. Sitten mietin poikaystävääni. Jos lähtisin pois, en näkisi häntä enää. Toisaalta, hänellä olisi aina toinen minä, ja minä voisin vapaasti elellä omaa elämääni.
"Kumpi menee uuteen elämään?"
"Kumpi menee uuteen elämään?",
kysyin.
"Ei tästä tule taaskaan mitään, teidän täytyy päättää"
"Ei tästä tule taaskaan mitään, teidän täytyy päättää",
sanoin. Henkilökunta päätti käyttää kruunaa ja klaavaa, ja antoi meillä sinisen ja punaisen huivin. Kruuna tarkoittaisi, että punahuivinen jäisi, kun taas Klaava tarkoittaisi, että sinihuivinen jäisi.
Arpa heitettiin. Odotin jännityksellä. Punahuivinen minä jäin ja sinihuivinen lähdin.
Parin vuoden päästä minun meistäni tuli eri ihmisiä. Se oli kai se ympäristön vaikutus. Minä, siis minusta oikea minä, sinihuivinen minä, jäin kotiin ja elin elämääni muistellen silloin tällöin välikohtausta. Tapasimme uudestaan Pariisissa, jonne lähdin tapaamaan entistä toista minääni ihan kiinnostuksesta. Hän puhui sujuvaa ranskaa ja oli unohtanut vironkielen lähes kokonaan. Olimme molemmat iloisia siitä, että olimme muuttuneet erilaisiksi keskenämme, sillä kaksi minää oli aika hankalaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)
