Hiljaisuus, olo, Jumala ja Energia. Ja jotain muutakin.

Olin eilen hiljaa, olen tänään hiljaa. Kuitenkaan en kuule mitään.
Minulla olisi niin paljon sanottavaa. Miksei kukaan kysy? Miksei kukaan halua puhua? Minulla olisi kerrottavaa Jumalasta, maailmasta, ihmisestä, elämästä. Olen vain hiljaa.
Eilen, kun näytin surulliselta, Henrik kysyi. Sanat tulvivat ulos, huuto, kuiskaus, kuin taidetta. Kerroin kaiken, kerroin lisää vielä sitä mukaa, kun sitä päähäni tuli. Kerroin kaiken. Itkin ja huusin, lopulta halusin ketsuppia, sillä se on hyvää, ja Jumala ja maailma ja ihminen olivat saaneet minut väsyksiin. lopulta Henrik väsyi hengentuskaiseen raivooni ja suruuni, joten parin yrityksen jälkeen onnistuin rauhoittumaan. Kuinka yksi Eilin päättötyö saattoikaan saada minut noin tolaltani.

Olen taas hiljaa.
Jumala nousee elävistä yksilöistä, jotka ovat Jumalan osia. Kumpikaan ei ole ollut ennen toista, mutta siinä mielessä voidaan kyllä sanoa Jumalan luoneen ihmisen, että ihminenhän on ihminen, kun keho ja olo yhdistyvät. Puhun olosta, en sielusta. Sielu on liian maallinen käsite, se on ihmisen persoona, peili, joka peilaa maailmaa oloon, jonka läpi ihminen elää. En jaksaisi enää kirjoittaa nyt tästä. Olon käsite on liian hankala kirjoittaa. Tai sitten ei. Olo on se ihmisen olemus, se jokaisen olevan olemus, se, josta Descartes puhui, kun sanoi Cogito ergo suminsa. Se, joka on, se on olo. Olo on muutenkin hieno sana. Se on juuri oiva kuvaamaan elämän ydintä, sitä, joka elää ja samalla ei. En ole ihan varma, voiko jotakin, joka ei voisi olla kuollut, sanoa eläväksi. Keho voi elää, ja se voi olla kuollut. Olo ei elä kehon ulkopuolella, se vain saa kehon elämään. Olo vain on. Se ei ole kappale, vaan energiaa. Maailma on täynnä energiaa. Eili oli siinä mielessä oikeassa, että Jumala on energiaa, muttei ehkä sitä, joka varastoituu rasvaan ja bensaan, vaan sielun energiaa, Energiaa. Energia täyttää kehon, se ei ole missään tietyssä paikassa kehoa, vaan täyttää jokaisen solun, ja siksi jokainen solukin elää. Siksi Henrik voi sanoa rakastavansa jokaista soluani, sillä minä olen jokaisessa solussani, koko kehossani. Olo siirtyy kehosta toiseen, paiksta toiseen, vaikkei olekaan kappale. Se vain siirtyy, vähän niin kuin ajatus lentää ihmisen päässä.
Mietin Jumalaa. Onkohan Jumalalla persoona? Luulisin, että voisi olla. Jumalahan on se suurin Energia, ja hänhän on pysyvä, joten voihan olla, että hänellä on emergenssi persoona, joka nousee elävien yksilöiden persoonista. Siksi onkin olemassa Jehova (Jahve), Allah, Krishna jnejnejne. Kaikki on Jumalaa, mutta eri suunnista nähtynä. Jokainen on Jumalan persoonaa. Jumala on kuin pyramidi, jokainen näkee sen eri kulmasta, ja siksi eri tavalla. Siksi jotkut luulevat toisten uskovan väärään asiaan, kun eivät huomaa, että toinen katsoo samaa asiaa eri puolelta. Tekstiä suoraan aivoista, pyydän anteeksi tästä johtuvaa tekstin epäselvyyttä.
Kannattaa joskus olla hiljaa. Ollessaan hiljaa, ihan hiljaa, ihminen tuntee maailman. Jotkut kutsuvat sitä meditaatioksi.

Voisin kertoa Ilmarille ja Merille tästä blogista, he voisivat olla ihan kiinnostuneita. Luettuaan tekstiäni he myös lakkaisivat olettamasta minusta sitä jotakin, jota en ole. Voi olla, että he pettyvöt, tai sitten eivät. Anna-Mari ei saa tätä blogia lukea, hän heittäisi minut ulos äikäntunneiltaan karseiden tyylivirheiden, kirjoitusvirheiden ja kaikkien muiden virheiden, joita teksteissäni esiintyy, tähden (myös tuon pätkimisen tähden).

Vihaan ja rakastan maailmaa.

Bubbalahuu

Tapasin eilen kiinnostavia, jännittäviä ja kummallisia ihmisiä. Ihania ihmisiä. Elämä värittyi tuhansiin väreihin, kuin homovillasukat. Oi.
Mutta missä on Henrik??? En ole nähnyt Henrikiä sen jälkeen, kun menin yöllä kolmelta nukkumaan. bläh. Ikävä iskee.

Kun minulla on maailma

Ihmiskunta on niin omituinen. Kuinka onkaan onnistunut kehittymään tällainen sosiaalinen monimutkaisuus? En tajua. En tajua mitään siitä sosiaalisuudestakaan, olen sosiaalivammainen. Toisaalta, koska sosiaalisuutemme on niin hirvittävän monimutkaista, kukaan muukaan ei oikein ymmärrä sitä, ainakaan täysin, ja voin olla siinä suhteessa hieman rauhallisempi, etten ole ainoa tohelotumpelo, joka on täysin ulalla kaikesta sosiaalisesta käytöksestä. Haluaisin olla sellainen siisti tyyppi, sellainen, jonka ihmiset haluavat jokaisiin rientoihin, ja jonka seurasta kiistellään. Seurastani ei ole ikinä kiistelty, eikä minulle soiteta. En ole vammainen, enkä ilkeä ainakaan tiedostaen, vain outo, näköjään. Ystävänikin ovat kai vähäsen outoja. Mm. Mietin juuri vähän aikaa sitten, ettei tällä millään ole oikeastaan mitään väliä. Elän Eilin filosofian mukaan, eli jokainen ihminen tekee vain jotain, ja niin maailma pyörii. Näinhän se meneekin. Kaikki tekevät jotakin, ja arvoa annetaan sen mukaan, mitä kukin arvostaa, siispä aion tehdä sitä, mitä huvittaa ja lopettaa stressaamisen jostakin helvetin sosiaalisesta statuksestani. Ei se kuitenkaan kovin paranisi, vaikka yrittäisinkin. En sentään ole sellainen samuli (anteeksi, Aran sanat ovat totta), toivottavasti (vaikka mistä minä sen itse voisin tietää). Aion olla sosiaalisesti vammainen ja soittaa viulua niin hullunintohimoisesti, että kielet kuluvat ja napsahtavat poikki, aion kirjoittaa niin, että sormenpäihin sattuu ja aivot läkähtyvät, aion opiskella ja lukea niin, että korvista lentää tieto ulos ja sisään, ja aion rakastella ja syödä. Aion katsoa maailmaa ja nauttia visuaalisuudesta ja aion nähdä minulle rakkaita ihmisiä. En minä tarvitse mitään sosiaalista statusta, kun minulla on maailma.