Ne tulevat aina pimeässä

Ne tulevat, kun suljen silmäni. En voi nukahtaa. Unen lähestyessä tulevat valkoiset miehet, jotka ampuvat ihmisiä, ne ampuvat myös raskaana olevan nuoren äidin, jonka rinnasta alkaa tippua sekä maitoa että verta. Ne miehet tappavat kaikki punaiset ruumiskasaan, mutaan tai ladon taakse. Se hullu suomalainen mies tappaa suloisen poliisikoiran ottamalla sen päästä kiinni metallirenkaalla, ja sen jälkeen se mies hakkaa koiran puuhalolla kuoliaaksi, ja koirasta roiskuu verta miehen päälle. Minun käy sitä koiraa niin kovasti sääliksi. Sitten tulevat ne israelilaiset, jotka ampuvat kaikki seinää vasten ja kaduille, ja pieni tyttö makaa kuolleena hiekkatiellä. Naiset tulevat lopulta parkuen ulos leiriltä, jolla massamurha tapahtui, ja ulvovat ja itkevät surusta. Se suomalainen mies tulee taas, ja yrittää raiskata poikansa tyttöystävän, joka on alasti peiton alla. Hyi, tunnen sen miehen hengityksen naamallani ja painon päälläni, kuulen valkoisen pyssyn laukauksen ja näen odottavan äidin putoavan ensin polvilleen, ja toisesta laukauksesta maahan. Mietin, mitäköhän vauvalle tapahtuu. Kuoleeko se heti äitinsä vatsassa vai nälkiintyykö se kuoliaaksi? Miten julmaa tappaa joku, joka ei vielä ehtinyt syntyäkään. Kolme naista juoksee metsässä lapioiden kanssa. On yö ja he ovat kauhuissaan, sillä joku näki heidät ja etsii heitä taskulampullaan. He löytävät haudan, joka on jo tyhjä ja ruumis on kadonnut. Kaiken lisäksi nyt on Halloween. Carlos näkee näyn Alejandrosta seisomassa ovella verinen hattu päässään. Sitten tulee se mies, joka yritti riisua minut, ja se mies, joka oli alasti autossa ja halusi palveluita, ja se mies, joka veti minut taksiin ja halusi viedä asuntoonsa. Lopuksi tulee se, kun olimme äidin ja pikkusiskon kanssa nukkumassa, ja se mies tuijotti meitä istuessaan tuolilla. Se vain tuijotti ja tuijotti, ja tiesin, että sillä on kolme pyssyä kaapissa. En uskaltanut katsoa, vaan olin liikkumatta kasvot tyynyssä. Se repii korvakorun korvasta tukistaessaan, ja vetää tukasta lattialle, ja satutan selkäni kaatuessani. Se uhkaa hakata minut ja käy kimppuuni, mutta onneksi pikkusiskoni pelastaa minut kuivaustelineellä, joka on niin kevyt, ja kuitenkin niin iso, että hän jaksaa nostaa sen ja tunkea sen miehen ja minun väliin. Se mies katsoo minuun hullun katseella ja alan itkeä, sen edessä, nolaan itseni. Se tukistaa, ja kaadun puisen tuolin kanssa keittiön matolle, mummun katsoessa vierestä ja kauhistellessa. Se heittää minut seinään, se tulee kylpyhuoneeseen katsomaan, kun olen suihkussa. Se tulee koskemaan ja tervehtimään, kuin olisimme läheiset, ja tekee sen vain kiusatakseen, kun tietää, etten toisten edessä halua draamaa. Se valehtelee, se pilkkaa äitiä, se varastaa säästöni pöytälaatikostani ja se heittää minut kylpyhuoneeseen ja lukitsee sinne. Ja kieltää menemästä kouluun, mikä idiootti, kieltää 13-vuotista menemästä kouluun, ihan niin kuin sinne olisi silloin halunnut mennä. Menin kuitenkin, kotona oli pelottavaa. Se käskee minut huoneeseeni, kun kysyn, mitä ruokaa meillä on, enkä sinä päivänä enää syö, enkä seuraavanakaan päivänä aamiaisen ja koulun jälkeen. Se lyö avokämmenellä, niin, ettei jää jälkeä, ehkä vähän punaista. Se on ihana isi, kun harjoittelen ajamaan pyörällä, ja suuttuu, ja on hetkessä hirviö. Se nauraa päin naamaa. Se sanoo, että olen mielisairas, kun saan valhekuvia päähäni. Se satuttaa pikkusiskoani, ei niin kovaa kuin minua, mutta silti. En voi tehdä mitään, sillä oikeudessa määrättiin, että pikkusiskon pitää olla siellä, eikä se mies, siskoni isä, päästä sitä pois. Se mies vetää kivuliaasti perässään, se ilmestyy koulun ruokalaan kuin tyhjästä, se tukistaa niin, että niska vääntyy taakse, tukistaa uudestaan ja uudestaan. Sen käteen jää kourallinen vaaleita hiuksiani, jotka se kai heittää roskiin. Se on ihana isä taas Tenerifella, eikä suutu kuin kerran. Se pelottaa, kun se katsoo ovella, kun se tukistaa, kun se lyö maahan. Ja se tulee joka yö takaisin, vaikka olen poissa sen luota jo viidettä vuotta. Kaikki tulevat takaisin, enkä pääse niistä eroon, ja olen valveilla.

Kello on 02.42, ja Henrik nukkuu sikeästi. Menen nukkumaan, ja yritän ajatella vaikka ylppärimekkoani. Minun on pakko nukkua, sillä päätä särkee ja silmät painuvat kiinni. Toivottavasti ne tekivät minulle jo tarpeeksi kiusaa tältä yöltä.

minä masennun

en kirjoita´enää.

hän on väärässä

Yksi sanoi Facebookissa Kentin videolle, ettei ole taidetta laittaa peräperään outoja ja hämäriä metaforia, joilla on 5000 eri tarkoitusta, vaan, että taidetta on sanoa asiat konkreettisesti, mutta hyvin ja kauniisti. Hän on väärässä, sillä taide on juuri sitä, jolla on 5000 ellei jopa 50 000 eri asiaa tarkoittavia metaforia, jonka perimmäiseen totuuteen kukaan ei ikinä pääse, vaan hermeneuttisen kehän avula kaivautuu aina vain syvemmälle ja syvemmälle spiraalin tavoin. Taide on juuri sitä, joka saa ihmiset ajattelemaan, kuvittelemaan ja etsimään. Jos kaikki annetaan valmiina, se ei ole taidetta.

Maailmasta minuun ja minusta maailmaan

Kerran kirjoitin niin paljon, ja niin usein, että tyhjenin täysin. Olin imenyt maailmasta paljon, ja annoin sen sille takaisin täysin, niin, ettei minuun jäänyt mitään. Sen jälkeen lopetin kirjoittamisen, jotta voisin puhua, jotta minussa olisi taas jotain. Aloin imeä kovaa ja nopeasti, kaikkea, mitä edestäni löysin.
     Nyt olen imenyt maailmasta paljon. Olen tupaten täynnä, joten olen taas alkanut kirjoittaa, etten räjähtäisi. Kirjoitan kaikkialle; kirjoitan päiväkirjaan, kirjoitan blogeihin, kirjoitan kirjaa, ja kalenteriini, ja satunnaisille lappusille, joita eteeni sattuu, kirjoitin jopa runon hygieniapassi -kuitin taakse. Tekstiä tulee, sitä pursuaa kovalla voimalla, ja minä puhun. Puhun paljon, puhetta tursuaa, liiaksikin. Kukaan ei enää jaksa kuunnella, sillä puhun vain, taukoamatta.
      Kirjoitan, sillä en jaksa enää puhua, kasvolihakseni ovat täysin uupuneet. Eikä kukaan enää jaksa kuunnella. Säälin kuuntelijoitani, ja siksi kirjoitan. Voisin kirjoittaa enemmänkin, niin puhuisin vähemmän. Ikinä ei ole liikaa tekstiä.
       Ilmiö on kuin H2O:n kierto Maapallolla. Vesi sataa pilvistä maahan, maa käyttää sen, ja vesi höyryää takaisin pilviin. Samalla tavalla imen maailmaa, käytän kaiken, mitä siitä saan, ja annan takaisin, jotta voisin saada sen taas. Olen tyhjä ja täynnä vuorottain.

Piilotettu kyynemeri

On helppo sanoa,
että vihaan.
Mutta en minä vihaa,
minä kaipaan.
Siksi minä itken.

Eivät ne ole kyyneliä vihasta,
vaan kaipuusta.
Vesi valuu noroina puroiksi,
joeksi, mereksi,
eikä sitten enää ole muuta,
kuin kyynelmeri,
täynnä kaipuuta.

Sitä vain on niin vaikea sanoa,
että kaipaan.
Helpompaa on vajota,
olla kuoressa,
ja sanoa, että vihaan.

Mutta en minä vihaa,
minä vain kaipaan,
salassa muilta.