Mun gradu on ladattu jyxistä yhteensä 42 kertaa. Olen äimistynyt, koska nyt lukiessani sitä huomaan, ettei se omasta mielestäni ole ihan niin hyvä kuin voisi olla.

Ei tässä muuta. Puhuttiin väitöskirjainfossa siitä, miten saada ihmisiä lukemaan omia töitä ja viittaamaan niihin

Tuntuu taas kerran lapselta aikuisten pöydässä. Onneksi mun väitöskirjantekijäkavereissa on kuitenkin myös itseä vain muutaman vuoden vanhempia ihmisiä. Tuntuu vaan kummalliselta, kun mulla on sellaisia tieteilijöiden ID-tunnuksia yms., ja mun ORCID-profiilissa lukee "researcher", vaikka olenkin samalla myös tohtoriOPISKELIJA.

Ruskeaa heroiinia on tänään saanut Jyväskylästä ilmaiseksi joka kulmalta, jes. Pakenin perusopiskelijoiden keskelle kirjastoon, niin ei tunnu niin vieraalta ja kummalliselta tämä yliopistomaailman uusi taso.

Ps. Ote tulevan esityksen suunnittelusta sekä tulevan artikkelin hahmotelmasta (jännittää vähän se konferenssi!):

Kyseenalaistettavissa olevien asioiden sulkeistamisen ansiosta jäljelle jää ilmiö ”nimeni on Minna-Kerttu ja olen kotona”. Soren Overgaard kutsuu sulkeistamista myös kokemuksen lainausmerkkeihin laittamiseksi (Overgaard 2015, 192), koska kaikki, mitä koetaan, jää jäljelle. Nitään kokemuksen aluetta ei kielletä, kokemukseen ei vain oteta kantaa. Tilanne näyttää kaaviona tältä:  

”Nimeni on Minna-Kerttu ja olen kotona” ↔ (luonnolliset eli kyseenalaistettavissa olevat oletukset)  (Vienola 2017, 46.)

Vieläkin epätodellisempi tuntu

Lähetin väitöskirjapaikkahakemuksen Kööpenhaminaan. Jännittää. Tuloksia voi odotella parin viikon päästä. Oon niin täpinöissäni, etten voi tehdä mitään muuta kuin vain kertoa siitä kaikilla viestintävälineillä.

Toivon ja en toivo, että pääsen sinne.

Københavns Universitet, her kommer jeg... . ! ? , : ; __ -+#"$%§&()/=???

Epätodellinen tuntu

Illuusio ei ole iloinen ja todellisuudentuntu on kadonnut. Olen romahdellut pitkin viime päiviä, onneksi filosofikumppanini osti Kolmen kaverin maapähkinätoffeejäätelöä (tietenkin veg. ja maistuu rakkaudelta) ja inkivääriolutta. Niiden avulla aivoihin tuli jollain tasolla vähän eloa ja sain syötyä jotakin.

Olen nyt käytännössä tohtoriopiskelijana Jyväskylässä (ainakin filosofian oppiaineen edustajien ja hallintohenkilökunnan mukaan). Gradun voi lukea Jyväskylän kirjaston nettiarkistosta (Jyx). On epätodellinen tuntu, eteeni on tehty niin paljon, ja olen parhaani mukaan yrittänyt pysyä perässä ja ymmärtää, mitä tapahtuu ja mitä minun tulee tehdä. Lähetin jatko-opinto-oikeushakemuksen tänä aamuna ja säntäsin pitämään filosofian oppituntia väkivallasta.

Kivoja uutisia siis.

En tunne mitään. En tunne todellisuutta tai unen ja valveen eroa. Pyrin kuitenkin muistamaan, mikä on totta, jotta en tekisi mitään, mitä katuisin myöhemmin (tai jättäisi tekemättä, kuten pitämättä näitä oppitunteja).

Ehkä näin on ihan ok. Todellisuuden tunteminen oli kuitenkin sikäli kivempaa, ettei tarvinnut muistutella itselleen olevansa olemassa.

Ilman toden tuntua ympäristöllä ja tapahtumilla on enemmänkin esteettistä kuin käytännöllistä tai eettistä arvoa.

Ajatuksenpalasia

Minussa on herännyt jotakin, jonka luulin olevan kuollut.

On kuin olisi taas kevät, vaikka todellisuudessa ilmassa tuoksuu syksy.

En osaa sanoa oikeita sanoja, pelkään sanovani väärin, satuttavani,

olevani pettymys. Miten itsekästä! Haluaisin halata sinua ja sanoa kiitos.

Tunnen taas jotakin. Se on mukavaa. Hankalaa on se, etten saa tehtyä sitä, mitä haluaisin tehdä, sillä ajatukset pyörivät hankalissa asioissa.

Toisaalta, voin vain antaa asioiden olla. Ei mikään muutu kuitenkaan, sillä olen tunnemaailmaltani elämän kolhima invalidi. Jos terapia auttaakin, tuleeko minusta samanlainen kuin ennen loukkaantumisiani?

Kuten tavallista, lukioikäisenä seksuaalisuuteni pursuili ja paloin halusta toteuttaa itseäni. Tajusin muuttuneeni aseksuaaliseksi vasta myöhemmin.

Trauma on nykyisten määritelmien mukaan tila, jossa yksilö on jäänyt ikään kuin entiseen tilanteeseen, ja nykyisyys sekoittuu menneeseen tilanteeseen. Trauma on siis kuin tapahtumien kaiku, joka ei katoa ja pitää vankinaan.

Søren Aabye

Oi oman elämäni Søren, nyt vasta ymmärrän, mistä on ja on ollut kyse. Olen ollut lähimpänä sille, mikä on ilmeisintä. Olet kuin reinkarnaatio tanskalaisesta, valinnut vain synnyinpaikaksesi vieläkin pohjoisemman. Reginesi on jo tapahtunut, ja jos noudatat vanhaa kaavaa, olet ikuinen kivun vanki siihen suuntaan. Se tarkoittaisi, että olisin turvassa - lähinnä itseltäni.

 Miten olen ollut niin sokea mieltymykseesi häneen, tanskalaiseen sielunkaimaasi? Palaset sopivat paikoilleen niin, että vieno väristys kulkee ihoani pitkin. Samalla projisoin sinuun jotakin, mitä sinussa ei ole, ja se on vaarallinen tie ihmissuhteelle.

Lehteilin yöllä kirjoittamaasi. Mieleni hymyilee lukiessani sanojasi. Herätessäni ymmärsin, miksi olen pitänyt lahjaasi esillä kuin kunniapaikalla. Luin uudestaan. Huomaan, että tunnet minut paremmin kuin itse haluaisin tuntea itseäni.

Olet oikeassa.

Jos lähtisin Kööpenhaminaan, olisit kuin tervetullut kotiin. Olisin kuin unelmiesi Sofoksen kaupungin turvasatama, joka tarjoaisi tilan ilman, että joku soittaisi ja kysyisi, voiko liittyä seuraan ja ilman että sinun täytyisi tuskissasi olla sanomatta ääneen, että haluaisit olla kahden. Jos taas en lähde, joudun todella kohtaamaan itseni ja parantuneet haavat, joiden jäljet olivat jo kadonneet niin kauan aikaa sitten, etten eilen yöllä edes muistanut niiden olemassa oloa.

Kiitos muuten oluesta. Pohdin, josko se auttoi sinua sanoissasi. Minut se ainakin tuuditti uneen omani vierellä, joka sinuun verrattuna on niin vieras.

Itseobjektiosta teihin, rakkaani

Tänään kuunnellessani vuorostaan erään elävän idolini, Rudolf Bernetin, luentoa, aloin keskittymisen herpaannuttua ajatella omaa henkilökohtaista kehitystäni.

Vuosien varrella ulosantini on muuttunut. Proosamaisesta itkumelankoliasta ja alistuneisuudesta on tullut vihaista oman tahdon löytämistä ja anteeksi antoa. Viimeisin tilani on hyväksyminen ja niiden asioiden sanoiksi pukeminen, joita olen aikaisemmin hävennyt (yksi näistä on se syöminen - rajoitun tänäänkin 900 kilokaloriin, vaikka olenkin huolissani ravintoaineiden saamisestani ja vihaan tilannettani samalla, kun syöminen tuntuu mahdottomalta). Olen kuvitellut ansaitsevani kaiken kohtaamani väkivallan, sitten olen huomannut sen epäoikeudenmukaisuuden ja karjunut sen kaikilla tavoilla ulos jokaiselle, joka kuuntelee, ja nyt olen taas hiljaa. Mitään sanottavaa ei ole, koska tunnen enimmäkseen pelkkää tyhjää. Mainitakseni vain, henkilökohtaisen kehityksen aikana tekstieni filosofinen puoli on (ainakin omasta mielestäni) kehittynyt huimasti. En titenkään kirjoita blogiin tieteellistä tekstiä, mutta ainakin itse näen kehitykseni myös filosofisessa ajattelussa.Huomaan myös täällä Köpiksessä, että olen oikeastaan ihan ok ja kilpailukykyinen muiden fenomenologien kanssa.

Ajatellessa itseäni alan aina myös ajatella rakkaitani, jotka ovat olleet rinnallani läpi kärsimysten ja ongelmien, ja joiden rinnalla haluan olla läpi heidän vaikeuksiensa. Ajattelin tänäänkin teistä monia, kuljette välähdyksinä mielessäni useammin kuin aavistattekaan, ja haluaisin pitää teistä jokaisen mukana jokaisessa maailman kolkassa ja jokaisessa yksinäisessä hetkessäni - vaikka pidänkin yksinäisyydestä yhtä paljon kuin teidän kanssanne olemisesta. Ajattelin alkaa nimetä teitä yksitellen, alkaen ihmsistä liittyen Jollakseen ja Klaukkalaan, Steineriin, Tallinnaan ja päättyen yliopistoon, Tübingeniin, muusikkoihin, sukulaisiin ja perheeseen. Viimeisen kanssa en tosin vieläkään ole tehnyt rauhaa, eivätkä he tiedä sitä, sillä he eivät osaa kuunnella.

Äh. Nyt haluaisin taas halata niin monia. Jatkan Zahavin artikkelien lukemista, koska sitä kuivaa (mutta kiinnostavaa!) tekstiä lukiessa eivät tunteet nouse pintaan.

Kuitenkin: KIITOS teille kaikille. Jos kehtaan jossain vaiheessa pitää valmistujaiset, kestitsen teitä kaikkia parhaani mukaan, koska jokainen teistä on ansainnut enemmän kuin voin koskaan antaa takaisin.

Pelottavia abjekteja Kööpenhaminassa

Palautin gradun samalla, kun Dan Zahavi astui ovesta sisään ja alkoi puhua. Painoin "Senden", olin kuin olisin vain sulkenut koneen. Kerron hitaasti aina yhdelle ihmiselle kerrallaan.

Pelotti, lopultakin Zahavi oli siinä, ja voisin puhua hänelle.Ihailemani ääni, joka puhuu älykkäitä asioita, tekee elämäntyötä paremman maailman eteen.

-- poistan tämän --

En osaa tulla toimeen.

Yritän pitää kaiken etäällä, en halua tehdä yhdestäkään asiasta lähelläni objektia. Haluan kaiken olevan poissa, etäällä, kuin verholla erotettua.

En halua ajatella palautettua graduani. Pelottaa olla iloinen. En halua kuulla siitä mitään, olen pakannut siihen niin suuren osan viimeisen vuoden kärsimyksestä ja elämänpelosta. Kaiken lisäksi gradu on jotakin niin tavallista, jokaisen risti, joka pitää itse kantaa.

En ole sen arvoinen. En halua olla mitään. Olen itsellenikin abjekti.

Myrsky ja tihenevä kirkkaus

Vieraan kaupungin taivaalla nousee myrsky. Tummanharmaat pilvet levittäytyvät kuparikattojen ylle ja matalapaine laskeutuu kaduille. Ilma on nihkeää.
   Tänään joku sanoi, ettei Nietzscheä pidetä vaikeana filosofina. Olen eri mieltä, ihan oman elämäni empiirisen tutkimuksen tekijänä. Jopa nimikin viittaa siihen, että tekstit ovat suurimmalle osalle niitä koskeneista epäselviä ja outoja, ja niin niiden pitääkin. Ei filosofia ole sitä, että toistetaan naiiveja ennakkoluuloja, vaan niiden purkamista, näyttämistä, nimeämistä ja uuden löytämistä. Nietzschen kohdalla filosofia on ennen kaikkea ajattelemaan oppimista niin radikaalin kriittisesti, että ollaan jo kielen rajoilla.
   Blitz.
Salama välähtää pilvistä. Samalla tavalla ajatteluni välähtelee hetki hetkeltä ja kirkastuu. Saan ajatuskykyni takaisin, kun myrsky nousee. Ajattelu ei perustu rationaaliselle, vaan irrationaaliselle. Välähdysten myötä, inspiraatiosta, ymmärryksestä, vaarasta ja adrenaliinista älykkyys herää sumuverhojen alta. "Irrationaalinen on sitä, mille rationaalisuus on sokea", sanoi Nitzschestä inspiroitunut samaten jumalista (Götter) puhuva hölderliniläinen filosofi.
   Tuo Meßkirchin hölderliniläinen näkyi tänään varjona Butlerissa. Luimme Judithin tekstiä niin sanotusti "pedagogisessa mielessä", ja joku väitti, että vain Butlerin tekstejä pidetään vaikeina, juurikin vähättelevästi ja alentavasti. Mutta ylitsepääsemätön vaikeus on vain ajattelun laiskuutta. Tämän sanoin kaikille kuulijoille. Joku kuiskasi korvaani, että on samaa mieltä, "kiitos". Heidegger ansaitsee sen, että joku muistuttaa hänen olleen nero ja että se, joka todella seuraa häntä ja jatkaa metodin viljelemistä pitkin maailmaa luetuissa teksteissä, on samaten ajattelun mestari. Tai enemmän, hän on ajattelun sankari.
   Also sprach Zarathustra
ja Minervan Pöllö nousee,
taas kerran.
   Ajattelun kirkastuessa tuon esiin uuden teesin, jota en häpeäisi esittää iloisen tieteen mestarille, joka ennusti uusien filosofien synnyn. Pian Minervan Pöllö lentää hämärän yllä.

Tietää

Tieto
on tuntea tie.
Siksi kiinteä tieto
on tiedottomuutta,


kykenemättömyyttä
kulkea tuntemaansa,
kohti sitä,
mikä on luontevaa.


Siksi tietää
on tuntea liike
kohti päämäärää,
ei jotakin tässä ja nyt.


Tieto ja informaatio
eivät siksi ole samaa.
Aktiivista, passiivista,
siinä niiden olennainen ero.


Tieto on minussa,
tunteeni,
aistiärsyke on minuun,
mutta maailmassa, jossa minä olen.


Tieto
on kulkea eteenpäin,
ja tietää, minne mennä,
tuntea se nahoissaan,
niin sanotusti.


Tieto
on ihmisen ominaisuus
logos sen alkuperäisessä muodossa,
ei sana, vaan tie
joka sinne ja takaisin on aina sama.

Kärsimyksen lihallistumisesta eli syömisestä

Jälkihuomio seuraavana päivänä: Kirjoitin tämän tekstin tosiaan noin 20 minuutin aikana ahdistuneena ja väsyneenä sekä täysin piittaamatta kieliasusta. Sen takia teksti kuulostaakin paljon töksähtävämmältä kuin se, mitä yleensä kirjoitan. Haluan kuitenkin jättää tämän juuri siihen muotoon kuin sen itsestäni sinä pimeänä iltapäivän hetkenä purin, sillä tunne, jonka teksti purkaa, näkyy tällä kertaa myös siinä, miltä tekstiä tuntuu lukea.


Syömishäiriöistä tulee kai yleensä mieleen luisevat teinitytöt tai vessoissa oksentavat narkomaaneilta näyttävät bulimikot (jotka nekin on usein mielikuvissa ei-miehiä). Esimerkiksi jo vähän unholaan jääneen Pinkin musiikkivideossa "Stupid Girl" ulkomuotoaan miettivät ja kuitenkin nälkäiset pissikset työntävät hammasharjaa kurkkuun meikkien valuessa kasvoja pitkin. Siksi myös omasta mielestäni ongelmat syömiseen ja omaan kehoon liittyen ovat enimmäkseen olleet teinien juttu, josta aikuisiällä viimeistään tulisi päästä eroon.
    On tietenkin typerää ajatella halventavasti vakavista sairauksista, jotka voi iskeä kehen tahansa. Toisaalta, eri sairauksiin liittyy paljon vääriäkin mielikuvia, niin kuin niin moneen muuhunkin asiaan inhimillisessä maailmassa (tietenkin, ilman assosiaatioitahan olisi todella vaikeaa hahmottaa yhtään mitään). Mielikuvat ovat selvästikin jopa niin syvällä, että ne tuntuvat itsestään selviltä, ja YTHS:n psykiatrinen hoitajakin kuvittelee, että syömishäiriöt liittyvät aina siihen, että ihminen kokee olevansa ruma, koska on epävarma itsestään, ja siksi haluaa laihtua. En syytä hoitajaa, sillä kovin moni ei itsekseen tajua kyseenalaistaa rankkojakin ennakkoluulojaan, välttämättä edes silloin, kun mahdollisuus siihen tuodaan tarjottimella eteen, esimerkiksi kirjoitusprosessin keskellä olevan miesten syömishäiriöitä käsittelevän gradun muodossa (joka valmistuttuaan arvioitiin tietenkin laudaturin tasoiseksi).
    Varsinkin itsen suhteen on vaikeaa päästää irti negatiivisista ennakkoluuloista. Siksi olikin niin ihanan huojentavaa lukea aamulla hesarin nettisivulta uutisotsikko, jonka mukaan eräs uusi suomalainen tutkimus paljastaa, että syömishäiriöt ovat enimmäkseen aikuisten ongelma, ja että luisevuuden lisäksi se voi näkyä ortoreksiana, ylensyöntinä, tiedostamattona syömättömyytenä yms. Uutinen tuli itselleni siinä mielessä hyvään aikaan, että sen rohkaisemana uskallan ehkä kertoa ensi viikolla psykoterapeutille sairastavani jotakin, mistä kertominen jopa lähimmille ystäville perheestä tai muista kavereista puhumattakaan tuntuisi aivan liian nololta ja hirvittävältä. Olen pitkään ajatellut, ettei oikeilla vakavasti otettavilla aikuisilla ihmisillä ole syömishäiriöitä (mikä ei tietenkään päde kehenkään toiseen oikeaan aikuiseen ihmiseen kuin itseeni), minkä takia iloitsen siitä, kun väsymyksestä turvonneet kasvoni saavat naamani näyttämään terveeltä, ja yritän kaikin keinoin vältellä puhetta siitä, milloin viimeksi söin ja mitä (näitä keskusteluja tulee eteen yllättävän usein, viimeksi tänään kollegiumin kahvitauolla, kun ihmiset puhuivat siitä, monelta ovat syöneet lounasta, enkä tietenkään sanonut asiaan yhtään mitään varmaankin ymmärrettävästä syystä).
    Tajusin viime viikonloppuna, ettei ihmistä voida mitenkään mielekkäästi jakaa kehoon ja mieleen, vaan että jako tulisi pikemminkin tehdä hallittavan ja ei-hallittavan välillä. Ihmisen ollessa näiden kahden kokonaisuus, on syömättömyys samanlaista ahdistuksen tms. ilmenemistä kuin unettomuus, hermostuneisuus, paniikkihäiriöt ja moni muu mielenterveysongelma. Unettomuus on sikäli hyvä vertauskohde, että samalla tavalla kuin silmäpussit, myös kehon riutuminen millä tahansa tavalla näkyy mahdollisesti myös muille, vaikkei sanoisikaan mitään. Sen takia syömishäiriötäkään ei ole mitenkään mielekästä asettaa johonkin perinteiseen lapsellisuuteen ja feminiinisyyteen liitettyyn alistuvaan kehonkuvakategoriaan, vaan ihan vaan ahdistus- ja masennushäiriöiden tapaan kaikenlaisia ihmisiä kohtaavien mielenterveysongelmien piiriin.
    Mitä tulee otsikkoon, eli kärsimyksen lihallistumiseen, liittyy juurikin siihen hallittavan ja ei-hallittavan jakoon. Koska ihminen on kokonaisuus, liittyy kärsimys koko ihmiseen ja näkyy eri tavalla eri tilanteissa, omassa ja monen muun kohdalla se näkyy syömiseen liittyvinä ongelmina. Kärsimystä aiheuttavaa sairautta ei voi hallita kuin epäsuorasti, joten syömishäiriöllekään ei voi mitään ennen kuin saa vaikutettua kärsimykseensä. Tämä taas tarkoittaa sitä, etten yksinkertaisesti voi tälle tilanteelleni mitään, eikä minun siis tarvitsisi hävetä ongelmaani, sillä enhän häpeä masennusta tai häpeäisi syöpääkään.
    Ehkä häpeästä eroon pääseminen auttaa pääsemään eroon koko ongelmasta, kun vihdoin voi hoitaa itseään soimaamatta. Olisi kivaa mennä kerrankin syömään jonkun kanssa siten, että voisi vain nauttia ruoasta, eikä miettiä ruoan energiamäärää, suunnitella myöhempää syömistä ja ahdistua siitä, että toinen kommentoi ruokaa. Ehkä tämä hallittavan ja ei-hallittavan struktuurini auttaisi myös muita ihmisiä tajuamaan, että ihminen on aktiivinen ja spontaani, kinesteettinen elävä olento, joka ei täysin hallitse itseään, mikä tarkoittaa sitä, ettei ihminen välttämättä hallitse ajatuksiaan, tunteitaan, "mieltään" tai mitään kognitiivisia tilanteitaan, eikä siis mielenterveysongelmiaankaan, samalla tavalla kuin ei suoraan hallitse flunssaansakaan.

Vitsi, haluan päästä puhumaan Saralle (yritän puhua Heinämaasta Sarana, jotta en pelkäisi tätä syvästi kunnioittamaani ihmistä niin paljon). Uskon, että jos tekisin tästä struktuurista väikkärin tms, se voisi sopia Saran (!) akatemiaprofessuurin tai johonkin muuhun tulevaan projektiin aika hyvin. Hmmhmm :)