Tervetuloa kotiin, kun pääset sieltä.

Pompin
tanssin valkeilla vaneeriseinillä,
parkettilattialla,
niin majesteetillista ja vihisevää
tuuli puhuu lintuna katossa
valossa
ei ole muuta kuin veikeää virnettä.
Yksin kotona,
luonasi, jossa sinua ei ole,
muualla on muu kuin muistosi
minä vain.
Tanssisin kanssasi,
nyt ilman,
kun yö vei sinut mukanaan
ja minä
vihellän vihreää,
teevesi kiehuu
kuplia, uusia
ideoita ja hetkiä, säveliä
mielleyhtymiä.
Momentti keinuu
heiluu eestaas
ja
minä
menen sen matkaan,
keinutan itseni uneen
syvällä sametissa valkoisen valon tullessa.

Olla yksin yöllä

Yksin ajatuksineni. Se kaikki alkaa taas vuotaa yli. Heikko tunne, nukahdan tähän eteisen lattialle, pölyä ja hiekkaa hiuksissani.
Teatraalinen mieli, juonitteleva mieli ja sotkuinen talo. Haluan kertoa, mutta aina, kun haluan kertoa, ketään ei ole.
Muistot kultaavat ja mustaavat. Kyllähän minä rakastin häntä, kyllähän aika moni hetki oli alussa kaunis, ei se ollut läpeensä kamalaa. Kuitenkin toisaalta... Päiväkirja syksyltä kertoo surullista tarinaansa. Ja mielenvikaisuuteni. Ahdistus, joka kiipeää ylös sydämestä kohti mieltä, enkä halua sitä, haluan tunkea sen takaisin sinne pimeään, josta mikään ei pääse ylös.
Sitten olen pahoillani, mutta se liittyy jo ihan toiseen asiaan. Araan. Äh, anteeksi. Nähdään kohta.
Tunnen oloni huonoksi. Yritän kohta nukahtaa. Haluaisin nukkua Tuukan kanssa, olen hellyydenkipeä ja tarvitsen ihmisen, jota kiinnostaa.
Mielikuvitukseni lentää. En uskalla olla, en uskalla luottaa, vaikka luotankin jo, vaikka olenkin jo antanut kaikkeni. Silti seilaan kaukana, yrittäen tuoda mieleni luoksesi.
Pelkään. Pelkään koko ajan, aina, sitä on se jännittyneisyys sisälläni. Rakastan, mutta pelkään sanoa. Kuvittelen kaiken, olet ihana, ihanin kaikista, enkä todella voi kuvitella ihanampaa ihmistä. Haikeus tulee muualta, ei siitä todellisuudesta, joka on nyt.
Se ei koskaan rakastanut mua. Kukaan niistä ei koskaan. Sillä oli oikeus nimitellä, olin huora. Kukaan ei koskaan rakasta huoraa, vaikka olisikin ollut huora tahtomattaan, tietämättään.
Muistoja, muistoja, kiipeää pitkin mielen syövereitä ja löytää lopulta tietoisuuden. Menkää pois, en halua teitä! Haluan elää nyt ja olla onnellinen ilman teitä.
Menen nukkumaan, olen liian hellyydenkipeä ollakseni yksin hereillä.

saankohan sanoa näin..?

Voi sinua,
pientä varistani.
Makaat siinä
kosketan,
että tiedän hengittävän.

Minun katkenneiden siipieni alle
sinä et vielä pääse,
lepää siinä
toinen puoliskoni.
Joku toinen
ylti niiden taakse,
kosketti, penkoi
ja sai ulos pitkään peitettyä.
Itkua
en halua näyttää kenellekään.

Onkohan niin, että
kyyneleet jäätyvät silmien taa?
Vain lämpö sulattaa ja saattaa ulos,
nukut minuun kylmänä,
et sulata kyyneliä,
et pakota ulos,
sillä minua hävettää.

Makaa siinä,
salainen varikseni.
Haavoittunut lintusi,
revittyine siipineni
ja kanssasi yritän
niin kovasti kasvattaa niitä takaisin.
Älä riuhdo, anna olla,
kun on aika, lennän kanssasi muualle.

Tiedän, tulisi puhua. En vain haluaisi itkeä, kun kaikkihan on jo ohi. Silti muistutit tänään vahingossa jostain. Tunnen sen, kuinka se alkaa nousta. Aluksi ei haittaa niinkään, sitten en pysty enää pakottamaan pois, sitten alkaa kuumottaa ja lopulta itkettää. Ja sattuu. Olet ihana, mutta muista, kuka minä olen, kuka sinä olet, etten ole kuvaa, vaan todella ihminen.

Minun kehoni on minun. Ei kenenkään muun, edes sinun.

Tekstillä on tapana tulla suurissa erissä, olen tekstitukku, pienissä erissä ei mahdollista tilata, vaikka eihän kukaan näitä tilaakaan.

Olenko tyhmä? Pyörii vain mielessä. Miksi meidän keskustelu on mun yksinpuhelua? Vihaan sun väsymystä. Katoat pois, eikä minua enää ole sinulle. Minäkin haluan olla olemassa. Oli ihanaa, että tulit tänne, se oli todella sitä, mitä ruotsiksi on härligt. Liebe dich. Silti. Miksi sinä et ikävöi minua? Oletko vain fiksumpi ja tunteiltasi parempi? Tarvitsen vain sen tiedon, että kaikki on hyvin, ja että rakastat minua.

Ja vielä tyhmä pps.

Olen hieman loukkaantunut, mikä on tyhmää, koska se on töissä ja nukkumassa koko ajan, eikä varmaan ole aikaa ikävöidä ketään. Voin odottaa kaipausta perääni ehkä vasta jossain vaiheessa huomenna, kenties. Ja oikeastaan, itsehän olen täällä nauttimassa itsenäisyydestäni, vaikka olisin ihan hyvin voinut olla siellä. Mutta siellä olen väärällä tavalla yksin, kuten huomasin kesäkuussa. Mihin se kaikki katosi? Kuin olisit päivisinkin nähnyt unta, jossa minä en ollut osallisena.
Päätin kuitenkin säästää rahaa ja olla ottamatta yhteyttä ennen kuin se ottaa yhteyttä. Liioittelen ehkä, koska täällä aikaa tuntuu menevän enemmän kuin todellisuudessa muualla kuluukaan. Miten kello onkin tänäänkin vasta vähän yli kolme... Ja kuinka epätodellista on rakastaa pitkän matkan takaa. Mutta MINÄ en nyt enää itke sinun perääsi, sinäkin saat välillä huutaa minun perääni. Laulelen sinulle salaa yksikseni.

Äh ja sitten (ps. alempi teksti on taas kerran parempi, koska taas tuli avautumista luovuuden jälkeen)

Jätän kuolleet varikset rauhaan. Ne menivät ja minä jäin. Tyhjään pilviseen maisemaan.

Olen väsynyt sosiaalisuudesta, en jaksa enää. Eilen oli todella hauskaa ystävän kanssa, jota näen kerran vuodessa, ja jäin jo kaipaamaan seuraavaa vuotta. Noh, Evelin, ehkä kuolleet varikset olivatkin sinulle, sinähän ne ensin huomasit. Minulle repeytynyt siipi on samantekevä, pelkkää kuvaa, värejä, en tunne inhoa. Inho on sinun, ja minä hämmennyin vastenmielisyyden reaktiostasi. Minulla kaikki on melkein hyvin.

Olen alkanut parantua. Huomaan sen nyt, kun olen hieman edistynyt. Kiitos kuuluu toki myös Eilille ja Tuukalle ja Albertille, jolle sain valata sydäntäni ja huomasin, etteivät kaikki miehet ole kamalia, koska Alberthan on myös mies. Onneksi Albert ymmärsi kuitenkin ja puhuimme niin naisista kuin miehistäkin.
Haluan puhua Eilin kanssa. Haluan puhua niistä ahdistavista tapauksista, niistäkin, joista ei ole yli puolta vuotta vielä. Ei sekään ollut hyvä, kun ahdistuin liikaa.
Tuukka, kiitos, kun puhuttiin täällä Kadriorun puistossa kukkien keskellä. Vihaan puhua asioista, jotka ahdistaa, koska en halua kohdata mitään siitä, mitä pidän sisälläni. Kuitenkin olen myöhemmin vapaampi. Olen alkanut parantua siitä, mistä tiedät, mitä tarkoitan. Ei ahdista enää niin paljon, ja sanokoot muut mitä sanovat, olen ylpeä itsestäni. Pystyn olemaan iloinen ilman, että myöhemmin alkaa itkettää. Vaikka edelleen pelkään joskus. Kiitos, kun ymmärrät, etkä suutu, vaikken olekaan aina kaikessa mielessä paras tyttöystävä. Tämä tosin on se virhe, jonka teen, eli objektivoin itse itseäni. Kuvittelen palvelujeni olevan se, joka arvottaa minua ihmisenä, naisena toisille. Minä olen nainen ensisijassa itselleni, ja olen itse se, jolle tätä täytyy eniten kertoa. Pitäisi joskus sanoa myös ulkonäköäni kommentoivalle sedälleni, ettei ulkonäköni ole hänen asiansa. Olen itselleni olemassa, en muille.
Ah ja muuten, paljastin eilen salaisuuden. Minulla on edelleen syömishäiriö, ja toivon, ettei Tuukka pelästy ja juokse pois. Tosin, jos juoksee, niin ehkä en ole sovelias kanssaelämään. Häiriö on salaisuus, koska salaa pidän siitä.  Se estää minua lihomasta ällöttäväksi läskikasaksi. Ihailen salaa anorektikkoja, toivottavasti kukaan väärä ihminen ei ehtinyt lukea tätä, eikä suuttunut/ loukkaantunut(koska vaihdoin juuri kyseisen lauseen). Tunnen kuitenkin itseni siaksi. Tämä on kuitenkin nyt salaisuus, jonka kerrottuani se varmaan häviää, koska paljastin sen. Rakastan kuitenkin ruokaa, vaikka vihaankin sitä.
Toisaalla on aikaa ajatella. Tunnen, mitkä ongelmat ovat pysyviä ja mitä kannan mukanani. Tiedän myös. mitkä ongelmat ovat toisten tekemiä, ja nähdessäni ne, vihaan niitä toisia. Minä olen kiva ja kaunis, ja se, joka ei pidä minusta, on huonomakuinen, kuten olen jo aikaisemminkin joskus sanonut.
Kuinka rakastankaan näitä katuja ja talojen kattoja, öistä taivasta ja niitä ikkunani takana raakkuvia variksia!! Kadriorg... Telliskivi... Liebe euch.
Pääasia on nyt se, että alan parantua. En enää inise yksin lattialla tai tärise tai ala vihata jotakuta sen takia, että se tekee jotain, joka muistuttaa menneistä. Olen iloinen iloitsemisesta, enkä muistele sitä kammolla. Nyt tajuan, kuinka kauan olen pitänyt sitä parisuhteen välttämättömänä pahana, ja tajuan, ettei sen tarvitse olla sitä, että minä hoidan velvollisuuteni miestäni kohtaan, vaan, että olen osa iloisuutta ja on minunkin osani olla iloitsemisesta iloinen. Eihän se muuten ole iloitsemista, vaan hyväksikäyttöä ja huijaamista minun puolestani. Kiitos Tuukka, kun kävitä täällä, sait minut huomaamaan, että voin jo paremmin, ja toivon, että voin tuoda tämän hyvän olon mukanani kotiin jo ihan kohta, parin päivän päästä. Olen kuitenkin alkanut miettiä, että ehkä vaihdossa oleminen olisi sittenkin ihan hyvä idea. Onneksi siihen on kuitenkin vielä aikaa. En vain halua sitten mitään avoin suhde -juttuja. Koska olisi kiva olla aina yhdessä, mutten suostu enää ikinä mihinkään avoimiin suhteisiin. Enkä suostu enää ikinä siihen pompotteluun. Olen ihminen, enkä mikään rantapallo.

Paljon kuolleita variksia

Näin eilen paljon kuolleita variksia. Sen jälkeen niitä oli sadoittain pääni yllä, ihan oikeasti. Olo oli kuin olisin kävellyt sumussa sumun päällä.

En tiedä, nostiko se päätään.
Tuuli heilutti sen kuolleita siipiä, se makasi
maassa pienessä kerässä,
sillä tavalla
niin kuin lintu vain voi.
Pieni varis, nokka mustana
se lepäsi välittämättä
meistä, jotka ajoimme ohi.
Se oli kuollut ihmisen brutaaliudesta
välittämättä enää.
Irti revitty siipi
lojui mukulakivikadulla
keskellä kaupunkia,
toinen, kolmaskin
lopulta jotakin veristä, nuhjuista
punaista
iso kasa.
En itse huomannut, sinä sanoit
ja sait minut näkemään kuolleet linnut pitkin teitä.
Myöhään illalla havahduin meteliin
sadat varikset peittivät pilvet
raakkuivat kuin suuressa hädässä
vaikka minulla kaikki oli hyvin.
Niitä tulvi kaikista horisontin kulmista,
puut tyhjenivät, kaikki lensivät
ja minä vajosin
pelkäsin
heräsin seuraavana aamuna
varisten hiljaisuuteen.
Rääkäisyjä
ei enää ollut.

Törmäsin muuten myös hirttosilmukkaan eilen, mikä outo päivä. Kuitnekin kaikki tuntuu olevan hyvin.

Pilaan taas kauniin ensimmäisen tekstini, olisitte voineet tämän sijaan lukea runoja yksinäisen hetken kauneudesta (alla). Varoitus, kyseinen teksti sisältää vihanpurkausta!

Niin haikea olo, vaikka kaikki on niin hyvin. Ehkä on jotakin, jotakin muuta, vanhaa kaunaa ja tunne menneisyydestä. Luoda historiaa, sitä mieleni osaa mitä parhaiten. Peitetään kaikki paha alitajuntaan ja päästetään se, kun vähiten pyytäisi. Rakastan, enkä halua tuntea tällaisia tunteita, kun kaikki on hyvin (itse asiassa erittäin hyvin, olen todella onnellinen ensimmäistä kertaa elämässäni, pyydän vain, ole varovainen, mustelmat ovat vielä siellä).
Mua alkoi pelottaa tänään. Yhtäkkiä kaiken kauniin keskellä alkoi ahdistaa, en halua, en enää, viette minulta voimani, oi rakkaat aivoni, rakkaat freudini. Puhuin muuten Aleksin kanssa tänään ensimmäistä kertaa koskaan kunnolla, ja mä ymmärrän nyt, mitä Eili rakastaa, se on todella mukava ihminen kaiken sen myrtseilyn jälkeen ja sen alla. Mrs. and Mr. Bellatrix, Eili ja Aleksi, mmm...
Joka tapauksessa, en halua olla sellainen leikki-ihminen. Enkä halua olla esine. Koska en ole. Olen MINÄ, Minna-Kerttu, uniikki pieni ketunpoikanen keskellä lokkiparvea ja mielenrauhaansa. Ymmärtäkää kaikki, niin, että voin sen itsekin todeta, että olen tavallinen ihminen, niin kuin te kaikki muutkin, mutta minua ei huvita olla kenenkään objekti, koska tiedättehän, kartesiolainen subjekti-objekti -asetelma on vääristynyt kuva ympäristöstä ja itsestä. Olen maailmassa, en yksin täyteläisesti itsessäni muun ollessa kuin käärepaperia, joka on minusta irrallinen.
Olen maailmaa. En ole "nainen" vaan nainen. En ole mitään yleistä massaa, joka on tavaraa ja jota saalistetaan iskemällä vähän niin kuin banaanikärpäsiä. Itseasiassa, kun nyt näin tuli puheeksi, suoraan sanottuna vihaan jokaista ihmistä, joka puhuu yleisesti "naisista" siinä mielessä, että unohtaa naisten olevan vain toista sukupuolta olevia ihmisiä, eikä saatavaa tavaraa, josta nautitaan ja joita ei tajuta, koska ne ei ole samaa lajia vaan vähän kuin jotain lemmikkikaloja, joilla ei ole omaa tahtoa, vaan kaikki on luotuja pervojen mielihalujen täyttämiseen. Joo, mitä ihmettä se läski mieskin tänään tuli mua iskemään, vitsin limainen perseaivo. Vaikka joo, se vaan tervehti mua, koska se ei ehtinyt muuta, koska mä juoksin pois, sitten se jäi sinne mietiskelemään ääneen, että miksi mä en halua lähteä sen matkaan. Miksköhän?
En ole kumibarbara, muistakaa se, kun katsotte minuun, kun haluatte minua, tuijotatte rintakehää kasvojen sijaan ja kun unohdatte minun olevan ihminen. Ja te muuten näytätte ihan sairaan idiooteilta, kun kuola vaan valuu, kun silmät tuijottaa rintavakoon (ooooh, sillä on tissit vähän niin kuin puolella ihmiskuntaa, vähän niin kuin mun äidillä, niin, niistä syötetään siis vauvoja, ne ei ole mikään yleinen miesten viihde-esineistö). En ole kumibarbara, enkä pornovideo, ja ---- NEKIN TYYPIT SIELLÄ ON IHMISIÄ JOTKA JOO JOTKUT TEKEE ASIAA TYÖKSEEN, MUTTA VOIKO KUKAAN KATSOA ITSEÄÄN PEILIIN SEN JÄLKEEN, KUN ON RUNKATESSAAN KATSONUT, KUINKA RASKAANA OLEVAT NAISET TAI TEINITYTÖT ON HYVÄKSIKÄYTETTYINÄ, KUN NE TARVITSEE RAHAA??!!! Ne teinit on jonkun LAPSIA!!! Ja itseasiassa, kaikkihan tietää, että osa siitä porukasta on siellä todella vasten tahtoaan. Osa siitä on ihan eettisesti tehtyä, mutta aika paljon siitä on aika kamalasti tuotettua. Joo, kaiken tän perseen takia mä en pidä pornoteollisuudesta tai siitä, että ihmiset tukee tätä teollisuutta. Ei siinä muuten mitään vikaa ole, esim joku eroottinen taide on ihan semi nerokasta joskus. Mutta vitsi mä en ikinä voisi olla vaikka mallina taidepornolehdessä, joka olisi jonkun kunnollisen taiteilijan käsialaa, koska mun kumibarbaratraumat saisi mut sekoamaan lopullisesti. Äh, pelkään aina välillä, että sekoan, koska ihmiset ei suostu olemaan sellaisia, että ne olisi vaikka KIVOJA mua kohtaan. Mikä esim suurinta osaa miehistä vaivaa..?
Ehkä tämä on se syy, miksi olen tänä yönä niin haikea. Tarvitsisin Tuukan muistuttamaan mulle, että mua rakastetaan mun itseni takia, ei sen takia, että olen tarpeeksi pornovideon tai muuten vaan hölmön ja pantavan näköinen. Aina välillä se palaa, pelkään, että mä olen riittämätön ja samalla musta tulee sitten vihainen ei-kenellekään, koska mulla ei ole enää idioottimiestä, jolle suuttua, mulla on ex-idioottimies, joka ei kuitenkaan ole lähettyvillä, enkä ihan enää kehtaa sanoa sille kaikkia näitä asioita, kun ei se yksinkertaisesti tajua, koska "mitä, onko tolla tyypillä tunteet, kun sehän on nainen.. miksei se tykännyt siitä, kun mä pakotin sen niihin kaikkiin asioihin, joista se ei pysty varmaan koskaan puhumaan, koska sitä oli kohdeltu huonosti jo valmiiksi ihan tarpeeksi paljon? mikäköhän sitä nyt vaivaa, kun se ei halua olla mun lelubarbara ja oksentaa, kun oon työntänyt sen päätä niin syvälle, että sen kurkku on ollut viikon kipeänä? miksi ihmeessä se ei halunnut jatkaa mun kanssa friends with benefits -juttua, miksi se ei tullut sänkyyn, vaikka mä halusin, vaikka en halunnutkaan nähdä sitä muuten kuin panopalveluita antamassa?".
Taas liian pitkä teksti. Mutta mä en pysty enää olemaan, aina öisin ja yksin ja Tuukan kanssa ja ystävien kanssa ja kaikkialla mulle tulee takaumia ja alkaa ahdistaa, enkä voi nukkua, koska mun aivot sekoittaa kauniit muistot rumiin, mistä hyvästä voisin juoda ne pellolle (siellä olisi nyt vihreääkin niille). ÄÄäääh, rakastan Tuukkaa, haluan, että ne asiat on mun päässä kauniina, eikä sekoitu takaumiin.
KOLMEA KAVERIA!!! AH MÄ RAKASTAN SITÄ MIESTÄ NIIN PALJON!!! Vadelma ja valkosuklaa, ne todella maistuu rakkaudelta. Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka BRUNILA MÄ RAKASTAN SUA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Enemmän kuin mitä sanoin voi sanoa. Ja mulla on sua ikävä, en malta odottaa, että tulet kotiin. Haluan soittaa ja laulaa sun kanssa ja hypätä sun kaulaan ja halata sua niin, että meidän asunto olisi ihan valoisa ja kaunis, kun se täyttyisi mun rakkaudenosoituksesta.
Joo, täs tää. Poistin muuten ensimmäistä kertaa ikinä tekstin mun blogista, koska pelkäsin sen olevan liian avoin, ja ehkä se olikin, kun se oli aika henkilökohtainen toisen ihmisen asioista, ja en halua kirjoittaa kenestäkään (enää ikinä) mitään, minkä se tietää tuttujen lukevan, vaikkei haluaisi, että ne tietäisi joitain asioita (toisaalta, olisi voinut sitten olla tekemättä niitä asioita, jos ne ei kestä päivänvaloa). Ja koska siellä oli asioita, joita en halua sittenkään sanoa liian suoraan. Mutta joo, sori, mut mä en tykkää ihmisistä, jotka katselee sellaista pervopornoa, kun niillä on joku, jota rakastaa, koska ne pornovideot ei pysy ikinä fiktiona. Mä en ole mikään kumibarbara, muistakaa se.

Runoilin vähän

(tää on pala aikaisempaa tekstiä)

Sinne,
minne sanat eivät riitä.
Sinne
mennä tänä yönä.
Laulaa auki tyhjää
tekstiä,
mitään väliä,
miltä se naapureista kuulostaa.
En saa tarpeeksi,
valmiiksi,
riittää
ja tulee lisää.
Vihreää teetä,
kunnes sekään ei riitä,
ja nukahdan sohvalle,
ketään muuta ei ole.

Mustaa teetä
elämänsuola.
Hajonnut kello tikittää
kiitää
ja heittää maahan.
Ylläni vain hiljainen  rakkaus
sotkuinen heinäpaalu.
Lennän poissa täältä,
jäältä
tuntuu kesä,
joka eilen satoi ylleni,
kasteli kuin aamunurmen
ja antoi minulle kasteen.
Nuku toisaalla,
mielesi kanssani.
Olet niin kaunis,
hiljainen rakkaus.


Jup, täs nää. Mulla on tyhmä olo, koska kaadoin kuskusia yhden naisen päälle eilen. Ei siitä enempää, tein Eilit vaan, ja tavallaan, kun sitä ajattelee, niin ei paha, koska tehdä Eilit on ihan hyvä. Sit löin myös Johania, koska se on ollut mulle niin ilkeä ja suutuin sille. Sitten kiipeilin kännisenä katolla ja tajusin vasta nyt, että olisin voinut pudota sieltä. Se olisi ollut kuin lento, mutta olisin kuollut. Joo. Sitten juttelin Julianin kanssa ruotsiksi, en muista ollenkaan, mitä sanoin. Ja sitten join salmaria ja halasin (nimetöntä tyyppiä, joka ei pitänyt siitä, että vahingossa mainitsin sen tässä) ja M-T:a. Ja ALEKSIA myös ennen näitä parteja. Olen ylpeä tästä aikuistumisesta, kun voidaan jättää taakse joku vanha vammailu, johon ei edes ollut mitään kunnon syytä. Mut oon iloinen, nään Eiliä tänään ja Paula on elossa kaiken jälkeen, kiitos Jumalalle siitä. Vitsi mullon elämä... Vähän idiootilta tuntuu vaan näin jälkeenpäin. Äääh. Pitäisi halata Johania ja pyytää anteeksi kaikkea.

Periaatteessa post scriptum edelliseen, lukekaa se!

Miten voi olla niin siistiä lukea omia blogitekstejä keskellä yötä ja olla sitä mieltä, että vitsi mun tekstit on sellaisia, että pitäisi laittaa ihmisiä lukemaan niitä. Jup, nerokasta tekemistä, kun nukkuakin voisi. Mut joo, nyt, kun oon väsynyt ja huppiduu, niin oon sitä mieltä, että mun teksti on oikein kivaa luettavaa jopa siinä määrin, että jaksan lukea sitä yli 10 minuuttia putkeen. Jup.