Jeesus ristillä ja pyhäperhe onkin poissuljetun seksuaalisuuden ilmentymää

FREUD!!! MITÄ IHMETTÄ???!?!!?!?!
Joo, muakin kiihottaa Jeesus Marin rintaa vasten erittäin paljon. Freud on välillä ihan oikeassa joissain jutuissa, ehkä, mutta jossain menee raja. Ja örm, Freudhan oli itsekin ihan perusihminen, ja teki aika pahoja yleistyksiä joskus vaan yhden ihmisen pohjalta, ja sen teoriat uskonnosta salatun seksuaalisuuden ilmentymänä vaikuttaa pelottavasti kertovan sen omista mielenmaisemista. Ja se samalla on sitä mieltä, että uskonto myös kertoo ihmisen äidin- ja isäntarpeesta. Mikä pelottava ihminen...
Freud, olen erittäin pahoillani, mutta IHAN KAIKKEA ei voi palauttaa poissuljettuun ja salattuun seksuaalisuuteen. (enkä sano tähän perään sitä, mitä vielä vähän liikkuu ajatuksissa Freudista ihmisenä)
Joo, mun opiskeluista ei tullut mitään, kun kilahdin Freudille.

Uu olen ihan iloinen

Olenhan toki hieman homssuinen ja vähän hassu, mutta nyt olen oikein tyytyväinen itseeni. Kirjoitin ihan kivasti ja luin vähän ja siivoilin vähän, enkä edes syönyt koko jääkaappia ihan tyhjäksi, joten meillä on vielä aamiaiseksi ruokaa. Joo, ja Tuukka, toivottavasti sulla on kivaa töissä, rakastan sua todella paljon!! Kerrankin iloista näin myöhään yöllä. Onneksi Tuukka luulee, että on päivä, kun siellä sisällä on valoisaa. Pimeys jotenkin tekee sellaiseksi nuhjuiseksi.
Ja muuten, vaahdotettu vaniljakastike on hyvää.

Kun päiväkirjaa ei ole käsillä ja mielen valtaa tympeys

Yritän kirjoittaa, yritän ja yritän, mutta ei vaan tule mitään. Nietzsche, argh, saat mieleni tympeäksi ja minusta orjan.
Ehkä vähän häiritsee sellainen puolipainajainen, johon heräsin tänä aamuna. En osaa jotenkin olla sen unen kanssa, vaikka se olikin vain uni, eikä mitään todella tapahunut. Kuitenkin.
Unessa menin Hlle kai juttelemaan siitä sen sängynpuolikkaasta, jonka se haluaa takaisin. Jotenkin sitten unohdin, kenen luona olin ja luulin olevani kotona Tuukan luona, ja, kun H halasi, pussasin sitä vahingossa. Pelästyin hirveästi ja jouduin paniikkiin, ja H kantoi mut kylpyhuoneeseen. En voinut tehdä mitään, halusin pois, mutten jostain syystä päässyt lähtemään. Sen painostus oli niin voimakasta, että vaikka suutuin sille, en päässyt pois. Sillä oli sen kylpyhuoneessa jostain syystä kaksi kylpyammetta, ja sanoin, että meen yksin kylpyyn, en halua mennä sen kanssa, mutta sitten se tuli ja otti mut sen kylpyyn sittenkin. Sitten olin siinä, enkä osannut tehdä mitään, ja mietin koko ajan, että miten pääsen tästä pois ja mitäköhän Tuukka sanoo. Kun eihän se ole raiskaus jos toinen ei selvästi ilmoita, ettei ollenkaan halua. Kun en vaan pystynyt sanomaan mitään, ja pelkäsin itseänikin, koska pelkäsin, että haluan sitä, vaikka se tuntuikin todella inhottavalta ja pelottavalta, ja nuvgrgewnr itseasiassa nyt pitäisi unohtaa se uni, se oli aika hirveä. Brr.. Sitten heräsin ja onneksi kaikki oli hyvin, mutta ehkä tämä uni nyt kertoo jotain. En tiedä. Ehkä se kertoo, että mua on edelleen helppo manipuloida, tai että pelkään sen yhden ihmisen puheita, koska pelkään, että sillä olisi edelleen yliote musta.
Möh. Ei pitäisi ajatella noita juttuja ennen kuin nukahtaa, kun muuten ne tulee uniin. Vitsin vanhat poikaystävät.
Noniin, nyt voin taas olla normaali. Jeejee, aurinko paistaa.

Kuin tukehtuisi syvälle meriveteen

Hrmrhljkbhfvrm. Ångesten går inte bort, fast jag har försökt att tala om det till människor. Idag också, men det fel språket hjälpte inte. Jag är helt hemsk människa, allt är så svårt, och jag kan inte göra nånting åt det. Kanske det ändå inte är så bra idé att skriva på svenska, jag vill ändå att man förstår, fast det inte finns så jättemånga som läser det här.
Alltså på finska: olkaa hyvä.

Ei se ahdistus lähde pois, vaikka olen yrittänyt puhua siitä ihmisille. Tänäänkin, mutta väärä kieli ei auttanut yhtään. Olen ihan hirveä ihminen, kaikki on niin vaikeaa, enkä voi sille mitään.
Puhuin siitä Paulalle ja tänään Emilialle. Enhän voi loputtomiin puhua Tuukalle, koska ei sellaista ole kiva kuulla jatkuvasti. En vain saa sitä ulos, vaikka eihän se edes ole niin paha. Kai.
En voi enää kysyä keneltäkään, tarvitseeko se apua. Enkä uskalla muutenkaan enää kysyä mitään. Kysyin tänään Emilialta, voinko saada lisää teetä, ja se alkoi ahdistaa ihan todella paljon. En yhtään tiedä, mitä psyykeen kanssa pitäisi tehdä.
Asiat täytyy pakottaa syvälle, jotta pysyisi itse pinnalla.
Kaikki ne tunteet, niitä tulee kohta liikaa. Aina välillä ne täytyy purkaa. Mutta taidan taas olla umpikujassa, en näe tietä ulos tästä. Se edellinen juttu selvisi lopulta, kun tajusin, että olin hävennyt vähän turhaan, ettei se ollut minun vikani. Eihän se nytkään ole, mutta ahdistaa silti todella paljon. En halua tehdä mitään, haluan olla piilossa ja toisaalta tehdä kaikkea, mutta en kuitenkaan, koska kaikki tuntuu väärältä ja hölmöltä ja olen aina vain huono ihminen. Yksinäiset yöt... Silloin möröt ovat pahimmillaan.
Toisaalta, ajatuksen virtaa taas, ne kipeimmät möröt ehkä pysyy poissa, koska voin heittää ne kauas pois ja kieltää ne. Tuukan ollessa lähellä ne tulee joskus liian lähelle, kun näkymätön muuri on poissa, ja ne pääsee sisään.
Haluaisin melkein päivittäin huutaa ihmisille, että olisi hiljaa, tukkia niiden suut, jotta ne sanat ei tulisi ulos. Älkää puhuko asioista, joista tulee vaieta, koska en kestä kuulla!
Ääh, vitsi mä oon nolo ihminen. Mulla on kuitenkin läheisiä ihmisiä, ehkä niitä kiehtoo juuri mun outous tai jotain, miten se sattuukaan, kun on niin outo ja nolo, ja tajuaa sen juuri sen jälkeen, kun on ollut tosi nolo. Ei vaan tule sanoja ulos.
Niin... Mua ahdistaa. Se on jo vähän parempi kuin silloin sunnuntaina tai maanantaina, parempi ollakin, tänään on jo torstai tai mukaperjantai kun kello on yli yksi yöllä. frbeksd. Ja välillä tuntuu siltä, ettei kukaan voi ikinä nähdä, mutta sitten onkin kalenteri täyteen buukattu. Silti. Jotenkin tyhjää nyt, kun Eili muutti Tampereelle, Ara on Elisan kanssa ja Carlos on hiljaa koko ajan, Annit molemmat tekee koko ajan jotain, ja tuntuu siltä kuin yliopiston porukat olisi jotenkin tosi kaukaisia. Ehkä ne onkin sellaisia syksystä kevääseen kavereita, en tiedä. Olisi kiva kuitenkin nähdä ihmisiä. Möh. Paula on onneksi olemassa, mutta en mä saa siihen oikein aina yhteyttä. Ja kaikki muut ihmiset nyt on täysin kadonneita. Mitäköhän tässä on tapahtunut? Mun olisi keskiviikkona tehnyt mieli huutaa facebookiin, että mikä kaikkia ihmisiä vaivaa,miksei kukaan voi nähdä. Kun mun oli pakko saada puhua jollekin, mutta onneksi sitten näinkin Paulaa ja puhuin sille. Ääh, ei tässä ole mitään järkeä taaskaan. Toisaalta ihan sama, kun en kirjoita kuitenkaan niitä tärkeit asioita vaan istun netissä tai katon Pasilaa. Jei. Ja sitten mietin sitä, että oon vähän läski taas ja angst angst ja on varmaan todella noloa sanoa noin. Voi ei. Oon nolo, pyydän anteeksi.Sanoinhan Tuukka, että mietin tänään ihan tyhmiä ajatuksia. Laskin silloin just kaloreita ja oon onnistunut tänään pysymään 1100 kalorissa, mikä ei tietenkään ole mitenkään kovin vähän, mutta kun mä oon vähän ahmatti välillä. Mm, ehkei sellaisia oikeasti kannattaisi kertoa, mutta ehkä se on ihan varmuuden varalta hyvä, entä jos jotain sattuu.
Ahdistun ehkä lisää tän postauksen jälkeen, mutta ei voi mitään. Ahdistaa niin paljon, että on pakko kirjoittaa. En haluisi kuulla siitä tapauksesta enää ikinä, ahdistaa. En haluaisi kuulla enää mistään ikinä, ahdistaa liikaa. Vitsin ihmiset, kukaan ei voi nähdä. Paitsi että näen Annia huomenna, mut silti. Blah. Ehkä mun pitäisi vaan keskittyä taiteisiin ja opiskeluun vaikka nyt. Ei musta tule koskaan osa ankkalampea, ne on niin sisäänpäin kääntyneitä. Onneksi on Dilemma. Ja onneksi on kaikki ihanat ihmiset ja meidän koti.
Nyt ainakin tuli asiat ulos, vaikka en kertonutkaan oikein mitään, mutta ehkä tää auttaa ja pystyn kohta puhumaan asioista ja pääsen tästä kamalasta tunteesta yli. Oon hirveä ja nolo, mutta kun mä en voi sille mitään, niin ihan sama. Ara, nyt on ainakin, mitä lukea, kaikkea sitä, mikä patoutui kaiken aikaa (vitsi oikeesti siitä viimeisestä postauksesta on varmaan kaks viikkoa ja se tuntuu ikuisuudelta).

Yksin kotona

Mulla ei ole mitään inspiraatiota oikein mihinkään. Ulkona paistaa aurinko suoraan mua silmiin, ja estää näkemästä kunnolla. Päivittäinen Nietzsche tekee tehtävänsä, mitä enemmän ymmärrän, mistä se puhuu, sitä kryptisempi musta itsetäni tulee.
Aurinko paistaa suoraan silmiin... Sattuu, enkä tajua sitä lämpöä, joka siitä säteilee. Katselen elämääni ikkunan läpi.
Ihmisen aivot on kuin verkko, joka monimutkaistuu aina sitä mukaa kuin ihminen vanhenee. Uusia yhteyksiä syntyy jatkuvasti. Siksi lapsena olikin niin helppoa ja toisaalta kovin vaikeaa ymmärtää aikuisten maailmaa. Sen kieli oli täysin toinen, ja siksi oli helppoa sulkea siltä korvat ja elää lapsenkuplassaan.
Jag är nästan som du, lite annorlunda.
Pelkään eläväni ulkokuoren kanssa, pelkään myös hänen elävän ulkokuoreni kera, en ole täysin se, jolta näytän. Olen homssuinen sekopää. Filosofiani on kovin ei-analyyttista, konkreettista ja tärkeintä, mitä on.
Minun filosofiani on Jumalan filosofiaa. Siksi luen niin innolla Heideggeria ja Nietzscheä ja jätin kaikki Descartesit oman onnensa nojaan. Kantista ei ole apua. Heitä tikapuut alas kavuttuasi katolle, sillä paluuta ei ole. Vaikene siitä, mitä tiedät, sillä todellista viisautta ei voi selittää toiselle. Sen joko tuntee tai sitten ei, jokainen löytäköön itse. Haa, tärkeintä todellakin on se, josta ei voida puhua. Mein Schatz <3
Som aldrig förstår, och då kommer känslan.

Olin kirjoittamassa jotain loukkaavaa,

mutta sitten halusinkin vain kertoa Eilille jo näin etukäteen, ettet kuule tajua taaskaan paljon mitään. Menkää heittämään Aran ja Aleksin kanssa jtn ihan tosi hauskaa läppää ja anna taas Aran kertoa mulle siitä, mitä kaikkea koomista musta saa irti (niin, että se varmasti tuntuu mahdollisimman pahalta) ja kerro myöhemmin itse lisää. Kiitos. Ja en millään malta odottaa vihapurkausta, jonka saan täysin ansaitsematta, kun en ole TAASKAAN tehnyt mitään ansaitakseni tulla loukatuksi. Olen kuule Eili sulle todella hyvä ystävä ja olisin ihan todella iloinen, jos voisit joskus arvostaa sitä. Vaikkakin, jos ei onnistu, niin sitten ei. Mutten aina jaksa kestää. Ja olen todella iloinen (ihan oikeasti ilman mitään sarkasmia) sun puolesta, kun vaikutit tänään todella onnelliselta.

En voi opiskella,kun mieli on täynnä asioita, jotka yritän pakottaa pois siinä onnistumatta.

En halua käyttää sanaa laukaista. Ehkä Freud on oikeassa, silti. Ehkä jonkin asteinen hysteria on ihan oikea mielen ongelma, jopa mielisairaus. Olisin Freudin lempilapsi ongelmineni. Jokin pieni asia, sana, lause, ilme tms. laukaisee ahdistuksen. Ahdistus on juuri sitä samanlaista, mitä Freud kuvailee teksteissään.
   Aluksi pidin Freuia typeränä ja pseudotieteellisenä luulottelijana, mutta alan olla sitä mieltä, että Freud tajusi ihmisimelestä jotakin olennaista. En voi työntää mielestäni asioita, jotka ovat ja pysyvät siellä ja vaikuttavat toimintaani aika ikvävästi. En voi unohtaa sitä, mikä jatkuvasti häiritsee, se täytyisi hoitaa ja siten hiljalleen purkaa pois. Tuntuu kuitenkin siltä, että olen umpikujassa, en voi puhua asioista, koska en saa sanoja ulos. En voi kirjoittaakaan. Kirjoitin yhdestä asiasta kerran päiväkirjaan, mutta hyi, kamalaa. Olin sen jälkeen vähän aikaa aika ahdistunut, onneksi olin yksin, eikä kukaan nähnyt minua sellaisessa tilassa.
    Ehkä se onkin se ongelma. Häpeän sitä, että olen tällainen häpäisty mielivammainen. Haluaisin olla täysin kunnossa oleva unelmanainen. Ehkä voisin antaa periksi, en kuitenkaan tule ikinä muuttumaan. Voisin avautua ja antaa kaiken inhottavan tulla ulos. Eihän minun tarvitse todella hävetä, ei se minun vikani ollut.
      Hysteria.
      Prinsessa Hystheria, luulin sinun olevan olematon mielikuva. Jos olisin tiennyt, jos sinäkin olisit tiennyt, mitä viereisessä mielessäsi on monen vuoden ajan tapahtunut. Sinun olisi pitänyt antaa nimesi minulle, sillä sinä et ollut hysteerinen, vaan avonainen, päästit kaiken ulos. Minusta taas ei ikinä näe ulospäin, että kaikki on ihan totaalisen päin persettä.
      Freud sai aika monen ihmisen mielen parannettua, ainakin omien sanojensa mukaan. Minä olen kuitenkin ongelmatapaus, kukaan prykologi, psykiatri ei ole saanut asioita parempaan suuntaan. Olen itse itseni paras psykologi, vaikka en minäkään ole mitenkään erityisen mahtava, kuten näkyy.
       Aamuinen ahdistuskohtaus oli ehkä pahin koskaan, jos ei lasketa niitä hetkiä, kun olen ollut yksin Kontulassa käpertyneenä matolla. Yritän pudistaa mielikuvat pois ravistamalla päätäni, ja teen näin ihan vahingossa. En pysty pitämään tätä enää sisällä, vaan siitä tulee fyysistä.
       Olen onnellinen, enkä ole itkenyt neljään kuukauteen, sen jälkeen, kun jätin Henrikin. Tuukka, älä saa minua itkemään, vihaan itkemistä, se on inhottavaa ja saa silmät punaiseksi ja pään särkemään.
        ÄRmg, njduhwcybi.
Äh, haluaisin puhua. Haluaisin päästä näistä asioista pois. Häpeän, vaikkei ole mitään hävettävää. Ei raiskatullakaan ole mitään hävettävää siinä, että joku tekee hänelle pahaa. Samalla tavalla ei minun tulisi hävetä mitään, mitä on tapahtunut.
Noniin, nyt voin jatkaa opiskelemista.

Post scriptum edelliseen tekstiin

Tiedoksi vaan lukijoilleni, joita harvakseltaan ehkä jossain määrin jossain päin maan koloja on, että kirjoitin Sielun mustelmat filosofien lehteen, ja ajattelin, että olisi ihan kiva postata se tännekin, kun en enää oikein postaile, kun kaikki on niin mainiosti. Paitsi, että mustelmat on edelleen tuoreita. Mietin välillä, että ne eivät välttämättä häivy koskaan. Noh, eipä voi mitään, ulkona paistaa aurinko. Ja hei muuten, vietän mun synttäreitä niiden oikeana päivänä ensi perjantaina Eurodancessa. Tulkaa kaikki sinne. Soittakaa vaikka mulle, niin kerron lisää. AINAKIN EILI JA ARA TULEE!!! Muuten olen suruisa. Ääääääh, vihaan syntymäpäiviä, ne on se joka vuotinen vuoden kipein päivä, ainakin yleensä. Noh, tämä on jo 21. kerta, ehkä osaan jo olla olematta kovin ego ego ja itkeä, kun tajuan olevani mitätön maan matonen. Mun pitäisi olla jo aikuinen ja ymmärtää, ettei kaikki rakasta mua, vaikka olisikin syntymäpäivä. En itsekään tiedä kaikkien mun tuttavien syntymäpäiviä.
Örm, nyt tulisikin paljon tekstiä... Laitan kakun uuniin. Teen hunajakakkua. Ärsyttää se, että pidän taas itseäni läskinä. Söin kuitenkin tänään jo aika paljon ja teen lisää kakkua, joten hätä ei ole oikeasti tämän näköinen. Sitten, en pääse suurimmasta menneisyyden haamustani mitenkään eroon. Se on todella ärsyttävää. Eikä se halua avioerota. Nyt jotenkin alkaa suututtaa. Halusin olla sen ystävä, mutta se ei osaa arvostaa sitä, etten ole sille tajuttoman vihainen ja selitä kaikille kuinka perseestä se on. Siispä mun ei tarvitse yrittää olla sille mukava, kun se on niin inhottava mua kohtaan. Brr, helvetin perseaivo. Sillä on muuten freudilaisittain sanottuna tämä anaalivaihe vielä päällä. Siitä ei kuitenkaan enää, tämä asia vaan on pyörinyt mun päässä jonkin aikaa, kun olen alkanut tajuta joitain asioita. Äh, se tyyppi on ollut kyllä välillä vähän perseestä. GNVHRI Btwugv!!! En halua vihata ketään, ja sitäpaitsi se on nyt kai vähän masentunut, mikä tosin on sille ihan oikein.
Sitten... Tuukka sanoi, että on kiva, kun en vertaile sitä kehenkään. Se ei ole totta. Olen pahoillani, en ole niin täydellinen kuin kuvittelet. Keskimäärin kerran päivässä ajattelen H:ta, ja vertaan Tuukkaa siihen. Se on tosin sinänsä ihan kiva, kun tajuan taas kuinka ihana poikaystävä mulla on. En tajua, miten näin voi käydä. Joo, on totta, että mua on tallottu ja potkittu koko elämän ajan suoraan sydämeen, ja että ehkä ansaitsen välillä jotain kivempaakin, mutta silti tuntuu hassulta, että mun kohdalle osuu jotakin näin mahtavaa. Onhan mulla kuitenkin ihania ja korvaamattomia ystäviä, jotka on oikein hyvin riittäneet siihen, että olen onnellinen. Nyt maailma heittää muhun onnea niin paljon, että vuodan yli äyräiden. En kestä enää, olen niin onnellinen, että räjähdän kohta!
Ehkä menneisyyden haamuja tarvitaan tasapainottamaan tilannetta. Ehkä on ihan tervettä, että on edelleen niitä ihmisiä, joiden kaikista teoista en voi puhua, en edes vihjaista siihen suuntaan. Hmm, ehken sen takia ole aina ihan rehellinen kaikista asioista. Ehkä on ihan tervettä, että haluaisin edelleen läimäyttää paria ihmistä suoraan kasvoihin ja saada ne polvistumaan ja pyytämään anteeksi kaikkea sitä sikailua, jota ne on mun osakseni antaneet. Hitsin idiootit....
Halusin eilen illalla kirjoittaa siitä, kuinka olen niin mahtava ja siisti tyyppi. Sitten tajusin, ettei kukaan niistä, joille sen tarkoittaisin, lukisi sitä.
Menneisyyden haamujen tragedia. Tuhahdan sille vähän ja sitten jatkan elämää. Brr...

Sielun mustelmat

He eivät koskaan lyöneet, eivät koskaan osoittaneet välittävänsä siitä, tunsinko kipua vai en. Iskut tulivat suoraan sieluun, ilman ruumiin suodattavaa vaikutusta. Myöhemmin joku löi, mutten reagoinut, sillä fyysinen kipu ei merkinnyt enää mitään. 

        Miten onkin niin, että kipu, joka sattuu eniten, myös työntyy syvimmälle, eikä lähde sieltä sitten millään. Jos kehoon tulee mustelma, se lähtee viikossa. Arvetkaan eivät kaikki pysy ikuisesti, eivätkä ainakaan satu enää jonkin ajan kuluttua. Vain se, mikä ei näy muille, tekee todella kipeää.

Annettuani muille valtaa en voinut enää paeta. Väkivalta oli suoraa, julmaa ja samalla hyvin näkymätöntä. Minäkään en nähnyt, mitä tapahtui. Ihan kuin joku olisi pannut säkin päähäni ja potkinut sitten pimeässä tunnottomaksi. Luokan tytöt eivät kai itsekään välillä tajunneet, mitä tapahtui.

         Vihasin, ihailin, kadehdin ja inhosin. Kukaan ei puhunut minulle välillä moneen päivään. Kukaan ei hymyillyt, katsonut päin kuin vain halveksuen. Minulla ei ollut valtaa talloa heitä, he talloivat minua. Olisin halunnut olla yhtä voimakas kuin he, olin kovin surullinen, kun en yltänyt samalle tasolle kuin he. Minä olin koulun roskaväkeä, jolle ei ollut sijaa ihmisten joukossa.

Olin kuin nuppunsa juuri avannut pieni tulppaani, joka heti auringon paistaessa kasvaa ja erottelee terälehdet toisistaan, avautuu ja antaa heteidensä tuntea ihanan tuulahduksen. He löivät suoraan keskelle. He liiskasivat heteeni, rytistivät terälehtiäni, kunnes murskasivat nuppuni ja terälehdet putosivat maahan. Olin alasti heidän edessään. En voinut puolustautua ja niin he ottivat omanarvontuntoni ja tekivät minusta valtahierarkiansa pohjamudan.

         Vuosien iskut suoraan sieluni sydämeen saivat minut vuotamaan verestä tyhjäksi, olemaan heikko. Heitä ei missään vaiheessa kiinnostanut, miltä minusta tuntui. He eivät edes välittäneet kivustani, minä olin vain hauska, pieni ja helppo vallan kohde. En saanut nostettua itseäni ylös, vaikka olisinkin sittemmin voinut. Heitä ei enää kiinnostanut.

         Jossakin vaiheessa imin itseeni voimaa ja energiaa, ja kasvatin uudet terälehdet vanhojen ympärille. Piilouduin varjoihin ja pidin varteni maan tasalla, jotta kukaan ei olisi huomannut voimistumistani ja rikkonut minua taas. Aurinko paistoi ja he pyörivät ympärilläni, enkä enää avannut nuppuani. Olin sulkenut valon ulos, jotta kipukin pysyisi siellä, eikä enää pyrkisi syvälle sisimpääni.

          Sitten yhtenä hetkenä he eivät enää olleetkaan siinä. Minä jäin maahan sulkeutuneena ja hämmentyneenä samalla, kun he, jotka olivat tehneet minulle kaiken sen, olivat yhtäkkiä kadonneet. Uhmakkaasti nousin pystyyn, jotta he näkisivät, että osaan seisoa kauniina ja vahvana. Heitä ei näkynyt missään.

           Kätkin heidät sisälleni. Huusin heidät ulos, mutta hei eivät lähteneet. Heistä tuli minulle menneisyyden haamuja, joiden toivon tulevan takaisin ja näkemään, etteivät he onnistuneet musertamaan minua lopullisesti. Vaikka tuskin heitä kiinnostaisi. He tulisivat iloisesti tervehtimään, eivätkä tajuaisi, että ovat olleet pahoja joskus. Mielessäni he kuitenkin pysyvät aina vastenmielisinä petoina, jotka uhrinsa tunteista välittämättä repivät tästä irti kaiken välittämättä siitä, jääkö uhri henkiin vai ei.

           Menneisyyden haamut pitävät minut edelleen otteessaan. Heillä on edelleen valtaa minuun, enkä minä voi tehdä mitään sen eteen, että olisin heidän yläpuolellaan. Hengen väkivalta pitää mustelmat tuoreina ikuisesti antamatta minun koskaan päästä niistä eroon.

Tosiaan, viharakkaus

Yöllä halusin hypätä täältä Pasilan kymmenennestä kerroksesta ja läjähtää pisaroiksi ryhmyiseen kevätjäiseen asfalttiin. Nyt, 12 tuntia myöhemmin, haluan halata maailmaa ja nousta tuolta samaiselta parvekkeelta, jolta eilen suunnittelin tappavani, lentoon ja liitää Helsingin yllä.
Ach, haluan haluan haluan huutaa ja pomppia ja olla Tuukan hieno nainen, joka pyykkää pienessä mustassa mekossa ja korkokengissä, keskustelee Wittgensteinin kielipeleistä ja laittaa illalliseksi mustavalkoista parsa-oliivi-mozzarellapastaa ja juo punaviiniä rennon viettelevästi. Unelmia, unelmia.
Freud olisi tykännyt minusta, olen niin ongelmainen ja toisaalta niin iloinen, menestyvä ja näennäisen tasapainoinen. Kun Eili itkee, minä hymyilen. Kun Eili huutaa ulos sen, miltä tuntuu, minä lakkaan syömästä. Sanotaan, ettei mikään maistu niin hyvältä kuin laihuus tuntuu. En ihan allekirjoita, mutta kyllä se laihuus hyvältä tuntuu.
Haluan muuttaa jo!!! Haluan olla kaunis ja hymyillä maailmalle takaisin sitä aurinkoa, jota se minulle nyt antaa.
Haluan hypätä ja kuolla, unohtaa maailman ja kaiken, mitä en ole tarpeeksi.
Minulla on viharakkaussuhde maailmaan. Unohdan välillä rukoilla, mutta kiitän aina Jumalaa jokaisesta päivästä, vaikka jälkikäteen jos ei muista aina. Ja joo, perspektiiviä, perspektiiviä. Maailma on antanut minulle paljon. Olen pieni kiukutteleva kakara, joka ei osaa arvostaa sitä, mitä kaikkea on saanut.
Ach, olen kiitollinen. Olen ongelmainen. On vaikeaa olla tyytyväinen, mutta olen kuitenkin onnellinen. Mitä mitä ihmettä..?