Weil

Samaistun Simone Weiliin niin kamalasti, mutta salaa. 

Samaistun Weilin mystisismiin, siihen, mitä hän ajattelee Jumalasta ja totuudesta. Mutta Jumalasta on vaikeaa puhua, ja vaikeinta siitä on puhua niiden kanssa, joilla on aiheesta (vahva) mielipide. Koska silloin Jumala katoaa, valuu ikään kuin hiekkana sormien läpi.

Samalla on vaikeaa sitoa aihetta filosofiaan. Filosofia ja mystiikka ovat usein kaukana toisistaan, sillä siinä, missä mystiikka on spekulatiivisempaa ja yrittää etsiä empiirisiä mutta ei-materiaalisia totuuksia, filosofia kyseenalaistaa, purkaa ja päättelee, ja nämä kaksi lähestymistapaa eivät oikein sovi yhteen. Mutta Weil on osannut yhdistää molemmat juuri matemaattisuudella tarkkuudella, joka on filosofiankin ihanne. 

Muistan itseni 14-vuotiaana. Ennen filosofianopintojani ajattelin Jumalaa paljon enemmän, sitten pelossani tulla naurunalaiseksi unohdin koko aiheen, kunnes päädyin istumaan viisi tuntia autossa todellisen muslimin kanssa. 

Tuntuu, että Weilin ikään kuin negaation filosofisessa mystiikassa löydän etsimäni. Kiinnostavaa on se, että olen niin pitkään vältellyt häntä enemmän tai vähemmän tietoisesti, koska myös kärsimyksessään hän on muistuttanut minua liikaa. Nyt onneksi olen saanut jälkimmäiseen etäisyyttä, joten pystyn oikeastaan paneutumaan hänen tekstiinsä reflektiivisesti, hänen työnsä vaatimalla tavalla. 

PS. Viroksi, sielunkielelläni, rakkaus ja armo ovat sama sana.