Raiskauskarma

Olin Hesarin artikkelin innoittamana (referaatti Hollannissa tehdystä tutkimuksesta, joka erottaa todelliset raiskaustapauskertomukset tekaistuista) kirjoittamassa pitkää ja syvällistä tekstiä elämästäni ja sen raiskauskulminaatiosta erään eksäni kanssa, mutta Tuukka huomasi minun menneen hiljaiseksi ja oli valmis kuuntelemaan ja keskustelemaan asiasta. Niinpä jätin kirjoittamisen ja päätin nyt jatkaa omia rajatumpia ajatuksiani.


Tajusin, etten oikein ole koskaan sanonut ääneen pohdintojani siitä, onko minut raiskattu vai ei. Hyvä sääntö tällaisten kysymysten selvittämiseen on toki vastata kysymykseen, halusiko itse harrastaa seksiä toisen kanssa ja jos ei, valehteliko toiselle selvästi haluavansa. Vielä helpompi sääntö on, että pohdintojen syynä on usein juuri se, mihin kysymys liittyy eli raiskaus.


Selkeän vastauksen saamista kuitenkin vaikeuttavat monet seikat, kuten se, että oli henkilön kanssa parisuhteessa. Toinen hankaloittava asianlaita on se, ettei lähtenyt tilanteesta pois, vaikka jossakin periaatteessa olisi ehkä voinut (tai sitten ei, kun asiaa tarkemmin ajattelee). Kolmas ongelma on se, että suostui toisen vaatimuksiin vaikkakin itkien.


Tuukan kanssa puhuttuani päädyimme kuitenkin tulokseen, että kyseessä oli raiskaus, vaikkei tilanne Suomen rikoslain tunnusmerkistöä täyttäisikään, kun tilanteessa ei käytetty kovinkaan paljon fyysistä väkivaltaa (henkistähän ei oteta Suomen rikoslaissa huomioon). En kuitenkaan ole varma siitä, tajusiko meistä (minusta ja siitä toisesta) silloin kumpikaan, mitä oli tekeillä. Kyseessä oli kyllä tietynlainen kosto sen toisen puolelta (koska rajoitin sen elämää olemalla sen kanssa parisuhteessa), eikä hän varmasti ajatellut minun nauttivan tilanteesta, mutten usko, että hän on koskaan sanoittanut tapahtumia itselleen raiskauskäsitteistöin. Hän kyllä haukkui minua varsin ikävästi koko tilanteen ajan ja oli tietoinen tunteistani, mutta ehkä hän ajatteli minun ansainneen tapahtuneen, enkä siksi ollut uhri tms.


Sillä toisella ei kuitenkaan ole jälkeenpäin mennyt kovin hyvin oikein millään elämän osa-alueella, varsinkaan romanttisissa suhteissa (toisin kuin minulla, varsinkin viime vuosina). Tajusin tämänpäiväisten pohdintojeni myötä, etteivät raiskaustilanteet jätä jälkiä ainoastaan uhriin vaan myös tekijään. Kyseisessä tapauksessa vaikuttaa siltä, että tyyppi on jollain tasolla tajunnut käyttäytyneensä törkeästi, muttei ole ajatellut tapahtunutta rehellisesti ja myöntänyt mitään. Eihän hän ole mitenkään paha ihminen (olemme edelleen jonkinlaisissa ystävällisissä väleissä), eikä varmasti koe "raiskaajan" olevan sopiva termi kuvaamaan itseään. Kuitenkin hänen on jostain itselleenkin epäselvästä syystä vaikea´suhde minuun, eikä hän ilmeisesti pysty olemaan romanttisissa suhteissa, vaikka haluaisikin.


Ehkä kyseessä on raiskauskarma. Ainakin haluaisin ajatella niin. Eihän normaali toiset huomioiva sosiaalinen ihminen voi vain käyttäytyä törkeästi toista ihmistä kohtaan ja sitten vain elää sen jälkeen koskaan vaikuttumatta teostaan (vaikkei sanoisikaan mitään ääneen). Siinä tapauksessa Suomen rikoslaki olisi väärässä, mutta epämääräinen karma oikeammassa. Vaikka toki se rikoslain muuttaminen saattaisi saada tyyppejä tajuamaan jo etukäteen, mitä ei saa tehdä toiselle ihmiselle.


P.S. En voisi koskaan viedä tätä asiaa mihinkään eteenpäin, vaikka näin olenkin itsekin osa ongelmaa.


P.P.S. Näyttää siltä, että kun ahdistuneisuus vähenee, asioiden ääneen sanominen helpottuu. Tämä oli siis Paljastuksia post anxietiem osa 2.