Myllerrys, joka pauhaa pelkoa kohti epätotta olemista

Kaikki on unta ja mitään ei ole. Itsevarmuuteni itkee verta suoraan sydämestä. Epätodelliselta sekin tuntuu, varmuus on vain suhteessa muihin, itselleni minä olen vain minä.

Niin sanoo Husserlkin, että minä on koettu "minuna" vain toista henkilöä, "sinua", vasten. Niin Zahavikin kommentoi, että tämä selittää kaiken kokemuksen perustana olevan intersubjektiivisen luonteen, maailman annettuuden aina jo sosiaalisena, vaikken olisikaan yhteydessä muihin. Niin Miettinenkin kirjoittaa, että tämä universaali intersubjektiivisuus on aina jo katki, kun kohtaamme toisen konkreettisen henkilön. Tämä toinen ei ole osa "meitä", vaan "sinä", joka olet aina ensi sijaisesti vieras.

Psykoterapeutti kehotti kertomaan, mitkä ovat ne tunteet ja tuntemukset, jotka sysään ahdistuksen sateenvarjon alle. Epämääräinen myllerrys kaikkea ja ei-mitään, josta palasten erottelu sanoiksi näyttää mahdottomalta.

Luulin, että tämä johtuisi kahvista, mutten ole juonut sitä. Odotin, että toisten ihmisten kanssa keskustelu parantaisi tilannetta, koska pääsisin pois omasta kuplastani tiedostamaan maailman ja itseni todella. Sen sijaan päädyinkin keinumaan paremman ja pahemman olotilan välillä, kurjemmasta toivoon ja toivosta takaisin kurjuuteen.

Voin vaihtaa tämän hetkenä minä hyvänsä halutessani niin. En tahdo. Olen kuitenkin vapaa ja siten autenttinen (viittaan tässä implisiittisesti Sartreen). Akateeminen maailma ja koko elämä on pelkkää illuusiota. En tiedä, mitä tehdä. Olen henkisessä umpikujassa, en halua mitään muuta, mutta tämäkin sattuu.