Kärsimyksen lihallistumisesta eli syömisestä

Jälkihuomio seuraavana päivänä: Kirjoitin tämän tekstin tosiaan noin 20 minuutin aikana ahdistuneena ja väsyneenä sekä täysin piittaamatta kieliasusta. Sen takia teksti kuulostaakin paljon töksähtävämmältä kuin se, mitä yleensä kirjoitan. Haluan kuitenkin jättää tämän juuri siihen muotoon kuin sen itsestäni sinä pimeänä iltapäivän hetkenä purin, sillä tunne, jonka teksti purkaa, näkyy tällä kertaa myös siinä, miltä tekstiä tuntuu lukea.


Syömishäiriöistä tulee kai yleensä mieleen luisevat teinitytöt tai vessoissa oksentavat narkomaaneilta näyttävät bulimikot (jotka nekin on usein mielikuvissa ei-miehiä). Esimerkiksi jo vähän unholaan jääneen Pinkin musiikkivideossa "Stupid Girl" ulkomuotoaan miettivät ja kuitenkin nälkäiset pissikset työntävät hammasharjaa kurkkuun meikkien valuessa kasvoja pitkin. Siksi myös omasta mielestäni ongelmat syömiseen ja omaan kehoon liittyen ovat enimmäkseen olleet teinien juttu, josta aikuisiällä viimeistään tulisi päästä eroon.
    On tietenkin typerää ajatella halventavasti vakavista sairauksista, jotka voi iskeä kehen tahansa. Toisaalta, eri sairauksiin liittyy paljon vääriäkin mielikuvia, niin kuin niin moneen muuhunkin asiaan inhimillisessä maailmassa (tietenkin, ilman assosiaatioitahan olisi todella vaikeaa hahmottaa yhtään mitään). Mielikuvat ovat selvästikin jopa niin syvällä, että ne tuntuvat itsestään selviltä, ja YTHS:n psykiatrinen hoitajakin kuvittelee, että syömishäiriöt liittyvät aina siihen, että ihminen kokee olevansa ruma, koska on epävarma itsestään, ja siksi haluaa laihtua. En syytä hoitajaa, sillä kovin moni ei itsekseen tajua kyseenalaistaa rankkojakin ennakkoluulojaan, välttämättä edes silloin, kun mahdollisuus siihen tuodaan tarjottimella eteen, esimerkiksi kirjoitusprosessin keskellä olevan miesten syömishäiriöitä käsittelevän gradun muodossa (joka valmistuttuaan arvioitiin tietenkin laudaturin tasoiseksi).
    Varsinkin itsen suhteen on vaikeaa päästää irti negatiivisista ennakkoluuloista. Siksi olikin niin ihanan huojentavaa lukea aamulla hesarin nettisivulta uutisotsikko, jonka mukaan eräs uusi suomalainen tutkimus paljastaa, että syömishäiriöt ovat enimmäkseen aikuisten ongelma, ja että luisevuuden lisäksi se voi näkyä ortoreksiana, ylensyöntinä, tiedostamattona syömättömyytenä yms. Uutinen tuli itselleni siinä mielessä hyvään aikaan, että sen rohkaisemana uskallan ehkä kertoa ensi viikolla psykoterapeutille sairastavani jotakin, mistä kertominen jopa lähimmille ystäville perheestä tai muista kavereista puhumattakaan tuntuisi aivan liian nololta ja hirvittävältä. Olen pitkään ajatellut, ettei oikeilla vakavasti otettavilla aikuisilla ihmisillä ole syömishäiriöitä (mikä ei tietenkään päde kehenkään toiseen oikeaan aikuiseen ihmiseen kuin itseeni), minkä takia iloitsen siitä, kun väsymyksestä turvonneet kasvoni saavat naamani näyttämään terveeltä, ja yritän kaikin keinoin vältellä puhetta siitä, milloin viimeksi söin ja mitä (näitä keskusteluja tulee eteen yllättävän usein, viimeksi tänään kollegiumin kahvitauolla, kun ihmiset puhuivat siitä, monelta ovat syöneet lounasta, enkä tietenkään sanonut asiaan yhtään mitään varmaankin ymmärrettävästä syystä).
    Tajusin viime viikonloppuna, ettei ihmistä voida mitenkään mielekkäästi jakaa kehoon ja mieleen, vaan että jako tulisi pikemminkin tehdä hallittavan ja ei-hallittavan välillä. Ihmisen ollessa näiden kahden kokonaisuus, on syömättömyys samanlaista ahdistuksen tms. ilmenemistä kuin unettomuus, hermostuneisuus, paniikkihäiriöt ja moni muu mielenterveysongelma. Unettomuus on sikäli hyvä vertauskohde, että samalla tavalla kuin silmäpussit, myös kehon riutuminen millä tahansa tavalla näkyy mahdollisesti myös muille, vaikkei sanoisikaan mitään. Sen takia syömishäiriötäkään ei ole mitenkään mielekästä asettaa johonkin perinteiseen lapsellisuuteen ja feminiinisyyteen liitettyyn alistuvaan kehonkuvakategoriaan, vaan ihan vaan ahdistus- ja masennushäiriöiden tapaan kaikenlaisia ihmisiä kohtaavien mielenterveysongelmien piiriin.
    Mitä tulee otsikkoon, eli kärsimyksen lihallistumiseen, liittyy juurikin siihen hallittavan ja ei-hallittavan jakoon. Koska ihminen on kokonaisuus, liittyy kärsimys koko ihmiseen ja näkyy eri tavalla eri tilanteissa, omassa ja monen muun kohdalla se näkyy syömiseen liittyvinä ongelmina. Kärsimystä aiheuttavaa sairautta ei voi hallita kuin epäsuorasti, joten syömishäiriöllekään ei voi mitään ennen kuin saa vaikutettua kärsimykseensä. Tämä taas tarkoittaa sitä, etten yksinkertaisesti voi tälle tilanteelleni mitään, eikä minun siis tarvitsisi hävetä ongelmaani, sillä enhän häpeä masennusta tai häpeäisi syöpääkään.
    Ehkä häpeästä eroon pääseminen auttaa pääsemään eroon koko ongelmasta, kun vihdoin voi hoitaa itseään soimaamatta. Olisi kivaa mennä kerrankin syömään jonkun kanssa siten, että voisi vain nauttia ruoasta, eikä miettiä ruoan energiamäärää, suunnitella myöhempää syömistä ja ahdistua siitä, että toinen kommentoi ruokaa. Ehkä tämä hallittavan ja ei-hallittavan struktuurini auttaisi myös muita ihmisiä tajuamaan, että ihminen on aktiivinen ja spontaani, kinesteettinen elävä olento, joka ei täysin hallitse itseään, mikä tarkoittaa sitä, ettei ihminen välttämättä hallitse ajatuksiaan, tunteitaan, "mieltään" tai mitään kognitiivisia tilanteitaan, eikä siis mielenterveysongelmiaankaan, samalla tavalla kuin ei suoraan hallitse flunssaansakaan.

Vitsi, haluan päästä puhumaan Saralle (yritän puhua Heinämaasta Sarana, jotta en pelkäisi tätä syvästi kunnioittamaani ihmistä niin paljon). Uskon, että jos tekisin tästä struktuurista väikkärin tms, se voisi sopia Saran (!) akatemiaprofessuurin tai johonkin muuhun tulevaan projektiin aika hyvin. Hmmhmm :)