Kiire viisauden tiellä (eli kiireen ja viisauden pohtimista Heideggerin pohjalta)

"Viisaalla miehellä ei ole koskaan kiire", kuuluu vanha kreikkalainen sananlasku. Sanoissa saattaa olla perää, sillä kiireessä suoritettaessa ehtii harvoin pohtia tekemisiään sen syvemmin. Vaikka paineiden alla suorittaessaan saisikin jotakin aikaan, ei se tarkoita, että ymmärrys tekemisistä kasvaisi, puhumattakaan niistä ei-kiireellisistä asioista, jotka jäävät kiireessä huomion ulkopuolelle. Voitaisiin siis sanoa kiireettömyyden olevan mahdollisuus viisauteen (toisin sanoen välttämätön, muttei riittävä ehto).
     Kiire ei ole vain aikataulujen tiedostamista, vaan niistä stressaantumista siten, että aikataulutettu projekti muuttuu päällimmäiseksi päämääräksi ja kaikki huomio keskittyy siihen. Siispä kiire eli stressi ehtimisestä ei anna tilaa muulle kuin tällä hetkellä keskipisteessä olevalle tilanteelle. Esimerkiksi bussiin kiirehtiessään ihminen siirtää kaiken muun syrjään ja keskittyy ehtimiseensä, ja esseetä viimeisenä palautuspäivänä kirjoittava opiskelija toimii ikään kuin eläisi esseenkirjoittamisen aikataulua varten. Jatkuvasti erilaisissa kiiretilanteissa eläessään ihminen ei ota etäisyyttä projekteihinsa, eikä yksinkertaisesti ehdi kasvattaa ymmärrystään itsestä, muista tai maailmasta.
     Heideggerin ajan ja olemisen analyysi antaa ymmärtää, että kiire on jokapäiväisyyden eli arkeen langenneisuuden ilmiö, jolloin ihminen on täysin uppoutunut projekteihinsa erottamatta niitä enää oikeastaan itsestään (S&Z §27). Jokapäiväisyydessä elävä täälläolo (Dasein) ymmärtää itsensä huolehtimisen kohteensa pohjalta. Henkilö on se, minkä kanssa on tekemisissä (S&Z, §47). Tämä tarkoittaa sitä, että kiire, jonka pauloissa oleva ihminen samaistaa itsensä projektiinsa, on jokapäiväisyyttä parhaimmillaan, eli se toisin sanoen peittää näkyvistä ihmisen itsensä niin täydellisesti kuin vain mahdollista. Kiire on siis olotila, jossa ihminen on niin syvällä siinä, mitä on tekemässä, että on unohtanut itsensä ja toimii itse tekemistään varten. Tällöin ihminen on "epäautenttisesti" (uneigentlich) eli tavalla, jossa ei huomaa omaa olemistaan maailmassa ja suhdettaan muihin ja ympäristöönsä.
     Epäautenttisuudella tarkoitetaan tässä sitä, että ihminen elää jatkuvassa paossa itseään, eikä ymmärrä omaa tapaansa olla maailmassa. Ihminen täälläolona on Heideggerin mukaan eksistoiva eli eksistentiaalinen oleva, joka toimii maailmassa, on suhteessa eli huolehtii ja on toisten ihmisten kanssa ja täällä, (S&Z, §9-11) eli on ymmärtävä ja huomioiva olento. Esillä- ja käsilläoleva taas on sitä kaikkea, mikä on maailmassa välineinä, esineinä tai asioina (S&Z, §16). Toimiessaan jokapäiväisyydessä ihminen kuitenkin samaistaa itsensä huolehtimaansa eli siihen, mitä tekee, eikä ymmärrä elävänsä aina jo kuolemaansa kohti, toisin kuin ne esillä- ja käsilläolevat asiat maailmassa, joista huolehtii eli joihin on suhteessa.
Epäautenttinen ihminen ei siis ymmärrä kuolemaansa aina jo olemassa olevana mahdollisuutena, vaan suhtautuu siihen jonakin, joka ei ole osana omaa itseä. Tällöin ihminen ei ymmärrä itseään eli mahdollisuuksiaan, sillä ei näe lopullisinta välttämätöntä mahdollisuuttaan eli kaikkien muiden mahdollisuuksiensa loppua ja rajaajaa, kuolemaa. Sen sijaan epäautenttinen ihminen elää ikään kuin kuolemattomana, uppoutuneena tekemisiinsä, joihin ei suhtaudu erilaisina omasta itsestä, eikä näin huomaa todellista ajallisuuttaan ja olemistaan.
     Autenttinen (eigentlich) ihminen sitä vastoin ymmärtää olevansa todella kuolevainen eli kuoleman välttämättömän mahdollisuuden sisältyvän olennaisesti omaan olemiseensa (S&Z, §60). Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen ymmärtää elämänsä olevan se, mikä se on, juuri sen takia, että se loppuu ja että sen lopullisuus muovaa sen jokaista hetkeä. Autenttinen ihminen huomaa siis aina jo olevansa loppuaan, kuolemaansa, kohti jokaisessa tilanteessaan ja projektissaan. Tämän kautta ihminen ymmärtää oman olemisensa sekä sen eron muuhun olevaan, eikä enää samaista itseään projekteihinsa. Ollessaan autenttisesti eli kuolemaa kohti ihminen siis ymmärtää oman olemisensa ja sitä kautta muun olevan, eli käsittää maailman ja itsensä.
     Autenttisuus ja viisaus näyttäisivät liittyvän vahvasti toisiinsa. Kiireessä ihminen taas on epäautenttinen ja langennut jokapäiväisyyteen. Kuoleman mahdollisuuden näkymättömyyden myötä oma oleminen on peittynyt, kun henkilö on niin sisällä projekteissaan, että samaistaa itsensä tekemiseensä. Tämä taas tarkoittaa, ettei ihminen voi kiireessä ymmärtää itseään, muita tai maailmaa, vaan suhtautuu kaikkeen olevaan ilman selvyyttä sen olemistavasta eli siitä, miten eri asiat ovat suhteessa toisiinsa.
     Viisaus olevaisen ja olemisen ymmärtämisenä sekä kiire näyttävät sulkevan toisensa pois. Tämä ei välttämättä tarkoita, että jo mahdollisesti saavutettu ymmärrys häviäisi kiireen iskiessä, mutta silloin huomio on jossain muualla ymmärryksen ollessa piilossa. Nyky-yhteiskunnassa kiireettömyys näyttää kuitenkin olevan niin harvassa, että viisauden saavuttaminen vaikuttaa mahdottomalta tehtävältä. Ehkä viisaus olikin vain antiikin kreikkalaisten luksusta, sillä myöhemmissä teksteissään Heidegger mainitsee olemisen ymmärtämisen olevan mahdollista vain ikävystymisessä, joka taitaa olla nykyihmisen saavuttamattomissa:

Aidosti ikävystyttäessä ei olla ikävystyneitä jostakin tietystä syystä, vaan ollaan ikävystytty yleisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että kiinnostuksen kohteena ei ole yhtään mitään. Ajalla on tässä merkityksensä, kuten saksankielisestä sanasta (Langweile) saatetaan ymmärtää. Kyseisessä ikävystymisessä ei ole enää tuntua tulevaisuudesta, menneisyydestä tai nykyisyydestä. Huomaamattomissa ollut oleva näyttäytyy ikävysytymisessä. (ZS, 208-9)

     Viisaus näyttäisi olevan mahdollista saavuttaa ainoastaan joutilaisuudessa, jolloin ihminen ei ole syventynyt yhteenkään projektiin, eikä siis suhtaudu aikaan projektinsa kautta menneenä, nykyisenä ja tulevana (ja dead linena), vaan huomaa oman olemisensa ja siten ymmärtää muunkin. Siispä, jos viisaalla ei koskaan ole kiire, ei kiireinen taida koskaan olla viisas. Tästä voidaankin lähteä miettimään syitä omaan elämään tyytymättömyydelle, mielenterveyshäiriöille yltäkylläisyydessä sekä tiedemaailman ongelmille kaiken informaation keskellä. Viisaus ja suorittamisen määrä eivät taida korreloida, päinvastoin.

Näin vastaat sähköpostiin:

1. Odota postia kärsimättömästi. Tarkista sähköposti tunnin välein tai useammin.
2. Saa sähköpostia oikealta henkilöltä.
3. Poistele roskapostia ja lue kaikki turhat postit. Jännitä ja pelkää viestin avaamista. Hengitä syvään. Rauhoitu (ainakin sen verran, että voit avata viestin).
4. Lue viesti. Toista monta kertaa, kunnes kuvittelet tajuavasi, mitä siinä lukee.
5. Hengitä syvään.
6. Lue viesti vielä kerran ja vaihda ilon ja jännityksen ja euforian tunteista itsemiurhasuunnitelmiin. Sähköön ei kannata koskea, se on liian helppoa ja käden ulottuvilla ihan kirjaimellisesti.
7. Jätä vastaaminen mahdollisimman myöhään, mieluiten viikon päähän, mutta pahimmassa tapauksessa huomiseen. Sulje kone ja toivo, että huomenna on parempi olo. Kuvittele, että viestin lähettäjä vihaa sinua tai pitää vähintäänkin idioottina.
8. Mieti postia koko päivä, yö ja seuraava aamu. Prokastronoi.
9. Valita poikaystävälle facebookissa, että henkilö on lähettänyt sinulle postia, ja että ahdistaa.
10. Naura omalle tyhmyydellesi.
11. Avaa viesti uudestaan ja lue se monta kertaa. Etsi merkkejä siitä, ettei lähettäjä vihaa sinua tai pidä idioottina, vaan todennäköisesti suhtautuu vähintäänkin neutraalisti ellei jopa ystävällisesti.
12. Vakuutu siitä, ettei ole mitään hävittävää.
13. Ole uhkarohkea. Ota riskejä. YOLO.
14.Tee se, mitä viestissä kehotetaan. Lähetä posti.
15. Vastaa.
16. Kirjoita, että teit sen, mitä pitikin. Lue kirjoittamasi monta kertaa ja vakuutu siitä, että se on ihan ok.
17. Katso kelloa, varmista, että aikaraja pysyy alle kahdessa tunnissa. Tai ihan sama.
18. Lähetä posti. Hengitä syvään.
19. Nyt se on ohi. Olet ihan ok.
20. Älä palkitse itseäsi.

Palanen siitä, miksi fenomenologia on tärkeää

Osuin huomiota herättävään pointtiin, jonka haluan jakaa. Olen sen verran puhki, etten jaksa analysoida tarkemmin, joten jätän sen lukijan tehtäväksi. Heideggerin Zollikon -seminaarien esipuheessa Marianne Boss-Linsmayer ja Medard Boss kirjoittavat Heideggerin teorian hyödyntämisestä seuraavasti:

In this new and alternative view, human existence in its unique way, like everything else in our world, no longer appears as something present as an object within a pregiven world space. Rather, human existence can be viewed as being, which cannot be objectified and which consists of an openness to the world and of the capacity to perceive what it encounters in that world. Through this openness, human existence itself, as well as any other given facts of our world, can come to their presence and unfolding. The proper task of human Dasein is the event of letting-be what emerges into the openness of being. Human existence is necessary for this event, which constitutes its proper and most profound meaning. Thus, it also becomes clear that this meditative, alternative, and new way of thinking may also disclose meaning and purpose to the artof healing.

Many people who are initially touched by this new and different way of thinking are stricken with great panic. They fear that if they let themselves really be touched by this thinking they will have to abandon the time-honored definition of the human being as an Ego, as a center of personality, and as a separate bodily organism. They believe they will completely lose themselves thereby. As a result, many of them quickly take refuge in the seemingly secure Freudian view of a "psychic apparatus." Yet in doing so they forget that it was Freud himself who called his notion of a "psychic apparatus* a mere "fiction" which only pretends to give human thinking a solid foundation.

Heidegger would not have devoted as much time and energy to instructing medical doctors as he did in the Zollikon Seminars had he not thought his new and alternative thinking—meditative thinking—was of essential benefit to all medical therapies. Indeed, if the therapists let themselves be imbued in body and soul with this "new and alternative" way of thinking, they themselves would experience its benefits, primarily  in the form of self-transformation. From then on, they would understand themselves as individuals who are called upon to serve all beings including patients, who in their openness to the world encounter the therapist as a place for self-disclosure.

When they are "together with" the therapist in Da-seinanalysis situations, the patients are allowed to assume and to perform all their pregiven possibilities of behavior in a reflective and responsible way. This is the essential meaning and the inherent goal of all medical therapies, whether they are physical or psychotherapeutic in nature.

Fenomenologialla olisi siis paljon annettavaa mm. psykologialle, psykiatrialle ja muille käyttäytymistieteille. Kirjoitan tällä hetkellä itse tekstiä oman kuoleman ymmärtämisestä ja hahmottamisesta kehollisuuden kautta, ja sekin aihe voisi hyödyttää mm. kuolemansairaiden hoitoa sen kautta, että hoitajat ymmärtäisivät hoidettavien kokemusta.