Kun uupumus painaa päälle

Niin ahdistaa. Töissä on vaikeaa, mieli vajoaa siihen ajan ja paikan toiselle puolen, missä ei ole mitään, missä ei tunne mitään, missä ajatus lentää vapaasti ja vain kaukaa kuuluu toisen ääni. Sanat takertuvat kurkkuun, kun yrittää puhua, ei niistä asioista voi vieläkään sanoa, mitä ne ovat tai olivat, eihän niitä enää ole kuin mielessä.
Olen vihainen niin monelle, niin läheiselle ja ihanalle ihmiselle, koska olivat typeriä ja itsekkäitä idiootteja. Kun ei tule kuulluksi, ei osaa puhuakaan mitään, siksi pitää itseään itsellekin näkymättömänä.
Monien vuosien jälkeen olen tajunnut, että kannattaisi ehkä puhua. Inhottaa vain vaivata ihmisiä asioilla, jotka ei heille kuulu. Sitä paitsi kaikki netin mielenterveyssivustot on täynnä väkivallan uhrien turvakoteja ja ongelmien hoitamista. Entä jos ei ole mitään ongelmaa? Entä jos kukaan ei lyö tai näytän ihan normaalilta, en ole liian laiha tai liian iso, en syö vähän, mutta silti lasken kaiken tarkkaan, en halua kuolla, vaikkei elämisessä ole mieltä, en itke aina, vaikken koskaan naurakaan? Kenelle voi puhua, jos konkreettisesti ei voi poistaa mitään?