Mitä enemmän sitä kuluu, sitä enemmän sitä huomaa olevan.

Tunti. Toinen. Kolmas, neljäs, viides, kuudes, seitsemäs... 10. tunti.
   Syntymästäni asti on kulunut tunteja toisensa perään. Ne alkoivat ensimmäisestä pilkahduksestani maailmaan, eivätkä ole loppuneet, ainakaan vielä.
   Kellon viisarit pyörivät keskuksensa ympäri aina uudestaan ja uudestaan. Yritin kerran pysäyttää erään kellon, mutta illuusioni ajan pysähtymisestäni hajosi, kun seuraava ohjelma televisiosta alkoi ajallaan, ja ohjelmistojuontaja ilmoitti kellon olevan 19.45. Mikä idioottimainen kellonaika, ja tarkkakin vielä. Oma kelloni näytti kuutta. Maailma kuitenkin kulki eteenpäin, aikaa kului, enkä voinut sille mitään.
   Yritin mennä elämään metsään, jotta aikaa ei olisi. Tuli ilta, tuli aamu, ja tuli uusi ilta. Aika ei pysähtynyt, ja melessäni kaikuivat sanat, 24 tuntia, 12 tuntia... Tunnit kuluivat.
    Tunnit kuluvat, huolimatta minusta, sinusta tai maailmasta. Valohiukkaset kulkevat itsekseen välittämättä muista.